Voiton puolella

Kaksi viikkoa sitten seinät kaatuivat päälle, mutta seuraavana maanantaina löytyi viime hetken paniikki. Jes! Toki sitten tiistaina syksyn pahin flunssa iski lekalla päähän, sain jäätävän morkkiksen treenaamattomuudesta (koska flunssa), vaadin itseltäni liikoja ja nukuin keskimäärin 4 tuntia yössä.

Mutta hommat alkoivat rullata kaikesta tästä huolimatta, ja totesin, että ryhmätöistäkin on se etu, että niitä oikeasti tekee jonkun kanssa. Kaikkea ei siis tässäkään asiassa tarvitse tehdä yksin, vaan ryhmässä voi vähän lusmuta ja päästä silti hyvään lopputulokseen. Hyvä perfektionisti-minä! Alan oppia!

Nyt ei ole enää jäljellä kuin kaksi tenttiä, neljä oppimispäiväkirjaa (voi vittu niiden kanssa), kahden projektin viimeistelyt ja esitykset. Ei siis toisin sanoen mitään! (Köhköh.)

Voiton puolella ja viikon päästä perjantaina alkaa joululoma! Woohoo!

And here we go again.

Ah, opiskelu. En edes uskalla mennä lukemaan vuosilta 2003-2007 arkistoja ja opiskelupostauksia, koska voisin olla äkkiä sitä mieltä, ettei tässä opiskelussa ollutkaan mitään järkeä. Ne olisi kannattanut lukea siinä vaiheessa, kun asiaa mietin alunperin.

Dedikset siis painavat päälle ja multa loppuvat lusikat. Kolme ryhmätyötä eri ryhmien kanssa syövät sosiaalista jaksamista ihan kiitettävästi ja nyt tuntuu, että seinät kaatuvat. Eivät ne oikeasti kaadu, ja jostain se viime hetken paniikki varmaan taas löytyy ja asiat alkavat rullata. Niin kuin aina. Voisiko sitä oppia toimimaan toisin? Ne viisi oppimispäiväkirjaa ainakin olisi voinut kirjoittaa loppuun ajoissa. Ja tenttiinkin toki voisi lukea, eikä vain silmäillä avaamatonta tenttikirjaa.

Menen tekemään sudokuja. Siihen pystyn tällä hetkellä. Ja ehkä voisin syödäkin, niin vituttaisi vähemmän.

Ps. Ostin tänään paskan päivän lohduksi uuden (neonkeltaisen!!!) sheikkerin ja Alku Sadonkorjuupuurohiutaleita. Mitä vittua? Missä suklaa?

Muisti on petollinen ja lyhyt

Viime postauksessa urputin, kuinka paino putoaa hitaasti. Taas tuli todistettua, että muisti on lyhyt, koska huomasin ihan täältä blogista, että reilu viisi vuotta sitten suunnilleen samassa ajassa oli sekä painoa että senttejä vyötäröltä lähtenyt vähemmän.

Toki olen siinä oikeassa, että multa putoaa yleisestikin ottaen todella hitaasti paino, mutta ei tämä nyt mitenkään uutta ole. Nyt on viidessä kuukaudessa painoa pudonnut 7 kiloa ja vyötäröltä senttejä 11, joten itse asiassa olen elämäni ennätysvauhdissa :D

Mutta on se vaan väärin ja epäreilua, etten ole mikään superpudottaja. Näillä mennään ja muutos on silmin nähden isompi kuin vain 7 kiloa. Eivätkä ne kilot ole tulossa takaisin, ainakin jos PT:tä on uskominen. Ja miksi en uskoisi?

The Dawn of the Third Age

Kuten Tarussa sormusten herrasta ja Babylon 5:ssä mun elämässä on alkanut kolmas aika (saan ihan liikaa kicksejä fantasia- ja scifi-viittauksista). Ensimmäinen aika oli mun elämän ensimmäiset 17,5 vuotta, jotka asuin vanhempieni luona. Toinen aika oli itsensä löytäminen, hyväksyminen ja oman elämän vakiinnuttaminen (parisuhde, omistusasunto, vakkarityö, lapsi). Näiden haaveiden toteuttamiseen meni n. 17,5 vuotta. Kolmannen ajan lasken alkaneen siitä, kun vakkarityö loppui. Kolmas aika, jolloin mä voin taas kuunnella itseäni ja toteuttaa ne haaveet, jotka sieltä normaalin suorittamisen alta paljastuvat ja jotka ovat jääneet noiden peruspilarien toteuttamisen alle.

Mä olen aina keskittynyt enemmän sisäiseen minäkuvaan kuin ulkoiseen. Olenhan mä toki laihduttanut ja kuntoillut, mutta en tosissani, enkä ottanut huomioon, mitä oikeasti haluan. Nyt mua kiinnostaa saada ulkomuotoni vastaamaan sitä ihmistä, joka mä päässäni olen. Se, täsmääkö nämä kaksi lopulta, on asia erikseen, mutta toivottuun suuntaan olen menossa.

Mä olen aina sanonut olevani vahva (ja tarkoittanut sitä sekä ulkoisesti että sisäisesti). Se on ollut se lohtu mulle koulukiusattuna, ylipainoisena teininä ja edelleen ylipainoisena aikuisena. Ja mä olenkin vahva. Nyt mä haluan vain olla vahvempi. Lähinnä ulkoisesti, mutta vaikka syvästi inhoan sanaa ”voimaannuttava”, niin ulkoisen vahvuuden lisääminen on myös voimaannuttavaa.

Kyse ei niinkään ole laihtumisesta, vaikka se on toivottavaa ja sitä tapahtuu (jos tuijottaa vain vaakaa, niin hel-ve-tin hitaasti). Eikä mulla tällä kertaa ole ulkoista motiivia laihtumiseen, kuten viimeksi oli ennen Murusen yrittämistä (mikään ei motivoi tehokkaammin kuin vauvakuume). Mulla on vain sisäinen palo ja tunne, että nyt on aika tehdä tämä.

Mitä ne haaveet sitten ovat? Mä haaveilen siitä, että mun lihakset näkyy, siitä, että mä kilpailen jossain voimaa vaativassa lajissa, ja siitä, että mä voitan pelkoni ja epävarmuuteni suhteessa omaan kehooni ja muiden ihmisten suhtautumisesta mun kehooni. Viimeisin kohta on ehkä itselleni se oudoin, mutta myös mielenkiintoisin: mä olen mielestäni ollut se ihminen, joka sanoo ”vitut” muiden ulkonäköodotuksille. Mä kekkuloin ihan rauhassa uimahallissa ja rannalla, koska, helvetti, hylkeetkin on aina rantakunnossa. Ei mua juurikaan kiinnosta lihavana, mitä mieltä muut on. Ehkä juuri siksi se on listattuna: mä olen aina voinut todeta olevani lihava ja sen käyttäytymismallin mä osaan. Nyt mä tavoittelen jotain muuta kuin lihavuutta, ja se on tuntematonta ja pelottavaa. Mä en halua olla laiha, en edes normaalipainoinen. Mä haluan olla lihaksikas ja omasta mielestäni aivan tyrmäävän kuuma :D

Mä en kuitenkaan pysty tähän yksin. Kesällä 2014 jo mietin ulkopuolista apua laihduttamiseen, mutta silloin vielä uskoin, että pystyn tähän itseksenikin. Kun aloitin työt hoitovapaan jälkeen, mulla oli vakaa aikomus käydä työpaikan kuntosalilla säännöllisesti. Mä osallistuin kuntosalikurssille: kaksi tuntia, kaksitoista ihmistä kurssilla, enkä tullut hullua hurskaammaksi moisesta. Duunin PT ei myöskään säväyttänyt, eikä mulle tullut siitä ihmisestä sellaista oloa, että haluaisin ottaa yhteyttä uusiksi.

Keväällä 2015 selvisi, että sain opiskelupaikan ja silloin se oikea tunne iski. Nyt on aika. Otin yhteyttä personal traineriin, jota olin jo vuotta aiemmin harkinnut ja joka vaikutti hyvältä. Toki olin sen vuoden kyttäillyt kyseistä ihmistä Facebookissa ja omassa blogissaan, enhän mä nyt ihan tuntematonta uskalla tavata ;) Ninni ja mä tavattiin ensimmäisen kerran toukokuun lopussa ja juteltiin pari tuntia. Kesäkuun alussa aloitettiin työt.

Työt on tässä tapauksessa vähän harhaanjohtava termi, koska Ninnin kanssa homma ei tunnu työltä. Mä olen monesti sanonut, että mulla on sellainen olo, etten mä tee mitään, vaikka mä kyllä tiedän tekeväni. Muutokset ovat riittävän pieniä ja sellaisia, että mä haluan ne tehdä. Ninni myös osaa lukea ajatuksia (mutta ei kyllä ihan kaikkea, vaikka niin kuvittelenkin) ja tulkita ihmisen sanattomia toiveita paremmin kuin ihminen itsekään tajuaa (tai sit mä olen vain helppo). Me ei olla kertaakaan treeneissä tehty asiaa, jota inhoaisin. Yksi treeni on virallisesti ollut ”kamala”, mutta siitä pyysin uusinnan neljä kuukautta myöhemmin, koska vaikka se oli kamalaa, se oli ihan mahtavaa. Ja se tulos neljä kuukautta myöhemmin oli huikea.

5,5 kuukaudessa on tapahtunut paljon ja eniten pään sisällä. Klassinen tarina. Matka on vasta alussa ja mä olen suunnitellut määränpään kolmen vuoden päähän. Loppujen lopuksi määränpäällä ei ole väliä, koska mulla on ihan liian hauskaa tässä matkalla. Maastaveto on rakkaus. Muulla ei ole väliä.

Ammatillisesti mä etsin itseäni opiskeluiden kautta toteuttamalla lapsuuden haavetta. Vähän eri kulmasta kuin mitä silloin ajattelin ja nyt ottaen huomioon mun taustani. Siitä mihin tämä tie vie, en vielä tiedä, mutta tässäkin suunta on oikea. Mulle ei ole tärkeää titteli, palkka, eikä itseni uuvuttaminen henkisesti merkityksettömässä työssä, vaan mä haluan elää elämäni omilla ehdoillani tehden sitä, mitä haluan ja mistä nautin.

Kesän kirjoja

Tässä kesäkuukausien aikana luetut kirjat (tai kaikki, mitä muistan), alkaen kesäkuun alusta. Joojoo, tiedetään, keväänkin kirjat ovat listaamatta, mutta en usko, että sain yhtään kirjaa loppuun tuona aikana. Nyt niitä on kuitenkin kertynyt pieni läjä. Voi olla, että jotain on unohtunut; siinä tapauksessa lisään ne listaan myöhemmin.

George R.R.Martin: A Dance with Dragons
Vihdoinkin luin viidennen osan loppuun! Tätä olin säästellyt, mutta loppuihan se viimein. Nyt odotan kieli pitkällä seuraavaa.

Tuija Lehtinen: Selma, Saimi ja konstikas kätkö
Rebekka-sarjan jatkoa, jo toinen Selma ja Saimi -kirja. Piti tietysti lukea, koska ensimmäinen oli hauska ja tässä vielä kätköiltiin.

Terry Pratchett: A Blink of the Screen
Pratchettin kootut novellit, Discworldia ja muutakin. Aika vaihtelevaa tasoa, mutta osa jutuistakin on tosi vanhoja eikä Pratchett niiden kohdalla ollut selvästikään vielä vakiinnuttanut tyyliään.

Terry Pratchett: Raising Steam
Junat tulevat! Eikä radan vieminen Ankh-Morporkista muualle ole ihan helppoa. Moist von Lipwig, vartiosto, kääpiöitä ja goblineja – kaikkea piisaa.

Leena Krohn: Erehdys
Yhteen lauseeseen tiivistettynä: Epäonnisen kirjailijan pikku vierailu jossain kirjastossa ei mene ihan putkeen. Tyypin lukemat tarinat olivat kyllä mielenkiintoisia; typerä yleisö!

Melissa Good: Stormy Waters
Melissa Good: Moving Target

Stormy Waters hankittiin, kun huomattiin, että meiltä puuttuu se. Tietysti nämä saman tarinan molemmat osat piti sitten lukea peräkkäin. Dar & Kerry eivät petä.

Stephen King: Dark Tower III – The Waste Lands
Uusintaluku, kun piti yhden mysteerikätkön löytämiseksi selvitellä yksityiskohtia. Parempi kuin muistin!

Murunen

Marraskuussa 2011 katselimme Leonidien meteoriparvea parvekkeella ja kuuntelimme Jenni Vartiaista. 3. yrityskerta oli ollut edellisellä viikolla. Muutama pieni ja isompikin pyyntö lähti tähdenlentojen matkaan.

”Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän
Sanovat, jos jossain huomaa tähdenlennon, niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli, tuule sinne, missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”

Synnytystapa-arviossa heinäkuussa 2012 näkyi ultrassa pitkät hiukset, jotka liehuivat lapsivedessä <3 Elokuussa 2012 elämäni rakkaus syntyi ja tänään hän täyttää jo kolme.

Viimeisin villitys

Viime kesänä olimme (ensimmäistä kertaa) Sateenkaariperheiden kesäleirillä. Leiri pidettiin meille tutussa paikassa ja siellä oli ohjelmaa kaikenikäisille lapsille, joten lähdimme mukaan.

Yksi ohjelmanumero oli aikuisille ja isommille lapsille: geokätköily. Lähdin retkelle mukaan uteliaisuuttani ja sitä mukaa kuin opastus eteni, minun kiinnostukseni kasvoi. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikkein ensimmäinen kätkö oli hankalan kiipeilymatkan päässä, kallion huipulla (maastoluokitus 3,5), enkä minä todellakaan ole urheilullinen tyyppi!

Ensimmäisin kätköihin merkkasin nimeni muun ryhmän mukana, ja ennen kuin leiri oli lopussa, olin luonut itselleni tunnuksen kätköilysivustolle. Minna oli luonut oman tunnuksensa joskus aiemmin, muttei ollut aloittanut kätköilyä yksinään. Pian kotiin palattuamme hain näiltä nurkilta yhden kätkön ihan omin päin. Minna oli kateellinen kun olin mennyt yksin; hän sai hakea purkin heti seuraavana päivänä ja siitä lähtien olemme etsineet kätköjä enimmäkseen yhdessä.

Kesän ja alkusyksyn aikana kätköilimme ahkerasti pitkin Turkua ja lähiseutuja, ja Helsingissä käydessämme haimme pari helppoa purkkia. Mutta kun ilmat kylmenivät ja muuttuivat sateisemmiksi, innostus lopahti. Nyt kun alkaa taas lämmetä ja lumi sulaa, olen kuin talviunilta herännyt: suunnittelen uusia kätköjä, mietin, mitä hakea seuraavaksi ja yritän taas hakea ainakin yhden purkin joka päivä.

Ensimmäisen oman kätköni piilotin loppusyksystä, vähän sen jälkeen kun olin löytänyt sata kätköä. Pian häämöttää 250 löytöä, ja vaikka suunnitelma toisesta omasta purkista on ollut mielessä jo kauan, on sen toteutus lähempänä vasta nyt.

Tällaiselle pentuna vakoilu- ja salapoliisileikkejä harrastaneelle geokätköily on aivan täydellinen harrastus! Lisäksi siihen saa yhdistää ulkoilun halutessaan – jos siis menee etsimään metsäpurkkeja kaupunkikätköjen sijasta, ja kävelee sen sijaan, että ajaisi autolla aina kätkön viereen (”park & grab” -kätköjä on yllättävän paljon).

Jos tämä postaus oli aivan hepreaa, niin lyhyt infopaketti kätköilystä löytyy esimerkiksi Geocahe.fi -sivustolta (sivun alempi puolikas). Aloittamiseen tarvitaan vain käyttäjätunnus, puhelin, jossa on GPS, ja kynä. Ja mieluiten joku pidempään harrastanut, joka voi opastaa alkuun; pelkkien netistä luettujen ohjeiden varassa voi moni asia jäädä hämäräksi.

Nainen, joka elää vapaaherran elämää

Otsikosta inspiroituneena katsoin youtubesta tuon Ultra Bran biisin. Voi hellanlettas, miten nuoria ja pieniä ja viattomia tyypit olivat silloin 1996!! Samaa voisi sanoa allekirjoittaneesta, mutta ei mennä siihen :D

Maaliskuun alusta olen ollut vapaaherratar ja kolmantena päivänä siitä voisi kirjoittaakin jotain. Perjantaina oli viimeinen työpäivä, koska kuun viimeinen päivä oli lauantai. Ihana vapauden tunne valtasi mut, kun palautin läppärin oheiskrääsineen, kulkuläpyskän ja badgen. Ah. Edelleen velvollisuudentunto urputtaa ja olenkin hakenut muutamaa työpaikkaa. Niistä ei ole kyllä kuulunut mitään, joten ehkä tässä kohta osaisi jo olla tekemättä a) yhtään b) mitään. Kevät tulee ja kätköilykin on taas superkiinnostavaa, kotona tekemistä riittää ja onhan se nyt vaan mahtavaa voida tehdä ihan mitä haluaa.

Mutta en minä ole ainoa, jolle on tapahtunut isoja asioita. Murunen aloitti virallisesti eilen leikkikoulun kolmesti viikossa. Viime viikolla Miira ja Murunen kävivät jo tutustumassa ja kuulemma poikanen oli heti kuin vanha tekijä. Leikkikoulun virallinen alaikäraja on 3 vuotta, mutta jotkut harvat superlahjakkaat ja -älykkäät (tekstissä voi olla havaittavissa pientä ”ylpeä äiti” -lisää…) voivat aloittaa jo 2,5-vuotiaina, kuten meidän Murusemme. Murunen tykkää, kun saa oman ikäistä seuraa ilman äitejä ja äidit tykkää, kun saa omaa aikaa ilman jatkuvaa viihdyttämisen tarvetta.

Yritin saada puoli tuntia sitten Murusta ja Miiraa ylös päikkäreiltä. Kumpikin katsoivat pahasti ja käänsivät kylkeä. No, tein taikinan ja alan paistaa plätyi, kunhan postaan tämän. Jos eivät nouse, syön kaiken itse. Uhkaus on sen verran vakava, että veikkaan saavani kaksikon ylös todella nopeasti.

Tammikuun kirjoja

Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Kolibrin kirjoittajan toinen dekkari, kirjastosta peräisin, kun se pokkaripainos ei vielä ole ilmestynyt. Monta juonta ja tarinaa, edeltäjäänsä parempi teos. Tämä meni isoina kappaleina; parempi olisi tietysti ollut saada lukea se yhdeltä istumalta. Hiekkapelto kyllä osaa: onnettominkin ja ärsyttävinkin tyyppi on kirjoitettu niin, että tyypistä haluaa tietää enemmän.

Stephen Fry: More Fool Me
Omaelämäkerta, osa kolme. Kiirettä ja töitä, kiirettä ja töitä… ja niiden vastapainoksi kokaiinia ja viinaa. Fry kertoo kaunistelematta, mitä tapahtuu, kun tietynlaisella luonteella varustettu tyyppi löytää uuden riippuvuuden. Viihdyttäjän homma on täyttä hullunmyllyä, se ainakin tulee selväksi. Mutta juttu jää kesken, eikä jatkosta ole tietoa. Pidin kahdesta ensimmäisestä osasta enemmän.

Joulukuun kirjoja

Stephen King: 11/22/63
Henkeäsalpaava juttu aikamatkustuksesta ja siitä, mitä voisi tapahtua, jos aikaa mennään sorkkimaan. Mitä jos presidentti Kennedyn murha olisikin estetty? Pitkä tarina, mutta niin hyvä ettei tuntunut missään. Varsinkin ajankuva oli loistavaa – ja oli kiva törmätä vanhoihin tuttuihin, vaikka vain ohimennen.

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Uusi dekkaristi! Ja tosi hyvä dekkari, juuri sitä lajia, joka olisi pitänyt lukea yhteen menoon.. mutta eihän sitä ehtinyt. Kävin tänään Akateemisessa kyselemässä toisesta kirjasta, mutta myivät ei-oota. Myyjän mukaan sen olisi kyllä saanut tilaamalla, tai sitten pitäisi odottaa maaliskuuhun, jolloin se ilmestyy pokkarina. Päätin odottaa.. vaikka se vaikeaa onkin.