Ei mitään syvällistä, kunhan fiilistelen ja fanityttöilen.

Viikonloppuna käytiin – ensimäistä kertaa, muuten – Lohjan Rantajameissa. Haluttiin nähdä Vesala livenä, muttei maksaa itseämme kipeiksi ja joutua älyttömiin Ruisruuhkiin. Valitsimme siis pienemmän festarin, mikä tosiaan kannatti. Rantajameissa oli rento meininki, vähemmän porukkaa, vähemmän känniääliöitä, kiva paikka (iso teltta, jossa oli istumapaikkojakin: penkkejä ja pöytiä) ja kaiken muun hyvän lisäksi se oli sopivan matkan päässä.

Ehdittiin paikalle juuri sopivasti ottamaan yhdet tuopilliset, shoppaamaan Vesala-paitoja ym. fanikamaa ja näkemään illan esiintyjistä ensimmäinen, Antti Tuisku. Ensimmäinen kerta kun nähtiin Tuisku livenä, ja olipahan aikamoisen energinen show (ja ne tanssijat, huh huh)! Minä en ole koskaan ollut mikään suuri Antti Tuisku -fani, toisin kuin Minna, mutta settiä katsellessani ja kuunnellessani aloin tajuta, miksi kaveri on niin hillittömän suosittu. Jep, alkoi vanhankin jalka vipattaa ja lantio keinua…

Tuiskun lopetettua päästiin siirtymään ihan eturiviin, aitoihin nojailemaan, ja siinä pysyttiinkin sitten visusti. Minusta roudaushommien katsominen on aina mukavaa, joten odotellessa ei aika tullut pitkäksi. Ei silti, että olisi pitkään jouduttu odottelemaankaan, ehkä kolme varttia..?

Kökönpuoleinen kännykkäkuva, mutta hällä väliä

Vesala sitten. *Kermit-tyylistä huitomista ja heilumista* Ihan mahtavaa! Wau, mikä esitys! Uuden levyn sisällöstä kuultiin yhtä biisiä lukuunottamatta kaikki, ja lisäksi ”teeveestä tutut” Pahempi toistaan ja Sori (hii, mikä asenne!). Liveversiot toimivat hienosti ja ajoittain elektromeininki (onko tuo mikään oikea sana?) oli voimakkaampi kuin levyllä. Meitä ärsytti vain se, ettei yleisö jaksanut keskittyä kappaleeseen Sinuun minä jään. Vesala näytti, ettei lavalla tarvitse riehua ollakseen vaikuttava – hyvät kappaleet ja ääni riittävät mainiosti. Lisäksi ne vuoroin flirttailevat, vuoroin intensiiviset katseet yleisöön upposivat ainakin minuun ihan täysin.. Aijai, kyllä kiitos. <3

Nautittiin loppuun asti ja poistuttiin vasta, kun roudaus taas alkoi ja lavalla alettiin esitellä jotain paikallisia missejä (mitäneoli, omenatyttöjä? öh.. okei). Chisua ei jääty odottamaan eikä katsomaan, vaan lähdettiin pikku hiljaa autolle ja kotiin päin, konserttia hehkuttaen ja siitä vielä pitkään jutellen.

Festareissa ja (rock)konserteissa on se hieno juttu, että niissä voi hetken aikaa olla jotain ihan muuta kuin se hiljainen, hillitty, tavallinen itsensä. Minulla esimerkiksi ei ole rytmitajua enkä osaa tanssia tai laulaa, mutta monisatapäisen yleisön seassa sillä ei ole mitään väliä – voin vapaasti hyppiä, tanssia, taputtaa tahdissa (isossa joukossa se on helppoa), laulaa ja huutaa mukana.

Paluu arkeen on vähemmän ankea, jos jälkihehkua voi pitää yllä katsomalla ottamiaan kuvia ja videopätkiä, lukea muiden kirjoittamia kommentteja, arvosteluja ja blogauksia pitkin nettiä, ja vielä jonkin aikaa kerrata tapahtumia muiden mukana olleiden kanssa. Sekin auttaa, jos on tiedossa liput jo uuteen konserttiin :-)

Viime kesänä olimme (ensimmäistä kertaa) Sateenkaariperheiden kesäleirillä. Leiri pidettiin meille tutussa paikassa ja siellä oli ohjelmaa kaikenikäisille lapsille, joten lähdimme mukaan.

Yksi ohjelmanumero oli aikuisille ja isommille lapsille: geokätköily. Lähdin retkelle mukaan uteliaisuuttani ja sitä mukaa kuin opastus eteni, minun kiinnostukseni kasvoi. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikkein ensimmäinen kätkö oli hankalan kiipeilymatkan päässä, kallion huipulla (maastoluokitus 3,5), enkä minä todellakaan ole urheilullinen tyyppi!

Ensimmäisin kätköihin merkkasin nimeni muun ryhmän mukana, ja ennen kuin leiri oli lopussa, olin luonut itselleni tunnuksen kätköilysivustolle. Minna oli luonut oman tunnuksensa joskus aiemmin, muttei ollut aloittanut kätköilyä yksinään. Pian kotiin palattuamme hain näiltä nurkilta yhden kätkön ihan omin päin. Minna oli kateellinen kun olin mennyt yksin; hän sai hakea purkin heti seuraavana päivänä ja siitä lähtien olemme etsineet kätköjä enimmäkseen yhdessä.

Kesän ja alkusyksyn aikana kätköilimme ahkerasti pitkin Turkua ja lähiseutuja, ja Helsingissä käydessämme haimme pari helppoa purkkia. Mutta kun ilmat kylmenivät ja muuttuivat sateisemmiksi, innostus lopahti. Nyt kun alkaa taas lämmetä ja lumi sulaa, olen kuin talviunilta herännyt: suunnittelen uusia kätköjä, mietin, mitä hakea seuraavaksi ja yritän taas hakea ainakin yhden purkin joka päivä.

Ensimmäisen oman kätköni piilotin loppusyksystä, vähän sen jälkeen kun olin löytänyt sata kätköä. Pian häämöttää 250 löytöä, ja vaikka suunnitelma toisesta omasta purkista on ollut mielessä jo kauan, on sen toteutus lähempänä vasta nyt.

Tällaiselle pentuna vakoilu- ja salapoliisileikkejä harrastaneelle geokätköily on aivan täydellinen harrastus! Lisäksi siihen saa yhdistää ulkoilun halutessaan – jos siis menee etsimään metsäpurkkeja kaupunkikätköjen sijasta, ja kävelee sen sijaan, että ajaisi autolla aina kätkön viereen (”park & grab” -kätköjä on yllättävän paljon).

Jos tämä postaus oli aivan hepreaa, niin lyhyt infopaketti kätköilystä löytyy esimerkiksi Geocahe.fi -sivustolta (sivun alempi puolikas). Aloittamiseen tarvitaan vain käyttäjätunnus, puhelin, jossa on GPS, ja kynä. Ja mieluiten joku pidempään harrastanut, joka voi opastaa alkuun; pelkkien netistä luettujen ohjeiden varassa voi moni asia jäädä hämäräksi.