Ei ole ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta, kun mietin, mitä haluan oikeasti tehdä elämälläni, erityisesti työmielessä. Reilu neljä vuotta sitten Miiralla oli edessään valinta, joka sitten toteutuikin seuraavana syksynä opiskelun muodossa. Samaan aikaan itse tuskailin työn ja puurtamisen kanssa. Oman taukoni työhön sain äitiysvapaan, vanhempainvapaan ja hoitovapaan muodossa ja nautinkin siitä pari vuotta.

Sen parin vuoden aikana vain vahvistui ajatus, että elämäni – se työarki tuon kotikuplan ulkopuolella – ei ole ihan sitä, mitä haluaisin, edelleenkään. Mutta jotenkin tuntuu myös, että on jo aika kulunutta miettiä downshiftaamista/hidastamista, silti… se tuntuu tällä hetkellä oikealta vaihtoehdolta.

Varmaa kuitenkin on, että tästä risteyksestä ei voi jatkaa vain suoraan, siitä pitää huolen nykyinen työpaikkani. Sanoisin jopa, että onneksi valinta on tehtävä joka tapauksessa. Oikeastaan valinta on jo tehty, mutta velvollisuudentuntoni urputtaa ihan tosi kovaa edelleen. Mietin sitten vuoden päästä, mitä velvollisuudentuntoni haluaisikaan elämälläni tehdä. Jos se nyt vain ensi vuoden suostuisi olemaan hiljaa ja nauttimaan vapaudesta.

Ensi vuonna aion olla vapaa. Vapaa olemaan Miiran ja Murusen kanssa koko ajan. Vapaa tekemään, mitä haluan ja milloin haluan. Vapaa.