Kesän viimeinen ohjelmanumero koettiin sunnuntaina, kun lähdettiin Kakolan kierrokselle. Homma oli varattu jo kesäkuun lopulla, kun huomattiin, että paikat hupenivat vauhdilla. Kesän viimeisellä kierroksella oli vielä tilaa, joten varattiin se.
Mentiin keskustaan, Aurakadulle, josta lähti tilausajobussi Kakolaan. Olimme näköjään viimeiset, koska meiltä varmistettiin vain, että meitä oli kaksi, ja bussi lähti heti kun olimme istuneet paikoillemme. Matkalla oppaamme, Markku Laakso, kertoi vähän paikan historiasta, nimen alkuperästä (Kakola tosiaan viittaa kakoihin eli hulluihin, nimi on vanhempi kuin vankila) ja siitä, miten kierroksella pitää toimia. Kuvien ottaminen sallittua, ovien sulkeminen ei; jos joku sisäpuolen ovista, esim. sellin ovi menee lukkoon, hänellä ei ole avaimia.
Varsinainen vankilakierros aloitettiin vanhasta päärakennuksesta, sisääntuloaulasta, jossa oli hälytysjärjestelmän ohjaustaulu ja josta pääsi Philadelphia- ja Auburn-mallien mukaan rakennetuille osastoille. Edellisessä viivyttiin pidempään – siellä oli kolmessa kerroksessa päiväsellejä, joissa jokaisessa oli ikkuna. Vessoja ei ollut, vaan jokaisessa sellissä oli paljukaappi, jossa pidettiin ämpäriä eli paljua. Paljut tyhjennettiin sitten kaatoselliin aina aamuisin. Kaappeja, niin kuin monia muitakaan paikkoja, ei ollut turhan tarkkaan siivottu vankilan muuton jälkeen…
Jotkut sellit oli jätetty kokonaan ennalleen ja niissä oli viimeiseltä asukkaalta jäänyttä irtaimistoa, kalusteet ja muutakin rompetta. Opas kertoi kuuluisista rikollisista (mm. Haapojasta ja Volvo-Markkasesta), vankilan ajanviettotavoista – kiljun keittämisestä, salakuljetuksesta ja muista puuhista, sekä siitä, miten uudessa vankilassa on joka sellissä esim. TV jo valmiiksi.
Käytiin myös kellarissa katsomassa ”rundia” eli eristysselliosastoa, jossa oli vielä ankeampaa kuin ylemmissä selleissä. Tuplaovet, ja yhdessä vanhassa kopissa vielä malliksi ”karhunhäkki” eli sisempi selli, jonka kaksi seinää oli pelkkiä kaltereita. Rundissa oli vessanpönttö ja betonilaveri, siinä kaikki. Niihin jos joutui, ei saanut edes vaatteita mukaansa.
Auburn-mallin osastolla oli pieniä yösellejä, joissa ei ollut ikkunaa vaan kalteriovet ja sen yläpuolella vielä kaltereilla varustettu osa. Ikkunat olivat käytävällä, ylhäällä seinällä, ja niiden kautta tuli luonnonvaloa niin paljon kuin oven leveydeltä saattoi tulla.
Seuraavaksi käytiin katsomassa pientä vierailuhuonetta: pöydällä ja pleksiseinämällä jaettu tila, jossa oli kolme ”karsinaa” ja niiden kohdalla seinämässä reiät, joiden läpi saattoi puhua. Perhevierailuhuone oli oikeastaan pieni huoneisto, jossa oli erillinen wc, makuuhuone, olohuone ja olohuoneen yhdessä nurkassa (oli ollut) pieni keittiöntapainen.
Henkilökunnan ruokalankin läpi ehdittiin mennä. Se näytti aika samanlaiselta kuin monen koulun ruokala, hienoa vanhaa puukattoa lukuunottamatta.
Vankila oli melkoisen sokkeloinen paikka, enkä edes tajunnut, missä osassa rakennusta olimme, ennen kuin tulimme takaisin siihen kohtaan, josta kierros oli aloitettu.
Piha oli vankilan pihaksi oikein viihtyisä. Puita, ruohoa, hiekkakenttää, valoa ja varjoa. Pallokenttä ja alue, jolla on ennen nosteltu painoja. Yhdessä nurkassa näkyi kasvavan metsä(vai onko se aho-?)mansikkaa, toisaalla kissankelloja. Mutta siellä oli myös korkea, pieni aitaus, tarkoitettu erittäin vaarallisten tapausten ulkoiluun yksin. Kauempana pihalla oli vielä metallinen aurinkokello ja nurmikolla iso shakkilauta.
Piha-aluetta ympäröivät vähän uudemmat rakennukset, työpajat, leipomo ja keittiö – kaikki tehty paikallisesta graniitista.
Pihan toisesta päästä mentiin taas sisään; entiseen kanttiiniin, ja opas selvitti vankien raha-asioita. Työstä saa pientä palkkaa, tai sitten saa toimintarahaa, joka on vielä vähemmän, mutta käteistä ei käytetä. Vangeilla on tilit, joille rahat talletetaan. Niistä ei mene veroa, niitä ei voi ulosmitata tms., ne vain ovat. Ei kuluja muttei korkojakaan. Kanttiinin hinnat ovat alhaisempia kuin tavallisissa kaupoissa, mutta voivat silti tuntua kalliilta (no jos tienaa 1,20 tunnissa, niin kaikki on kallista!) – ja jos vanki haluaa tilata ulkopuolelta jotain sellaista tavaraa, jota kanttiinissa ei myydä, siitä joutuu maksamaan täyden hinnan.
Jossain vaiheessa käytiin katsomassa vankilan kirkkoa, joka ei enää ole kirkkona. Risti kuitenkin oli vielä seinällä ja penkit paikoillaan. Urkuparvellakaan ei enää ollut urkuja, vaan ne oli myyty johonkin toiseen kirkkoon.
Yläkerrassa oli upea ”elokuvateatteri”, isokokoinen sosiaalitila jossa voi vaikkapa järjestää elokuvanäytöksen. Tietysti siellä myös pelattiin, askarreltiin, maalattiin.. Tilassa oli ikkunat kolmeen eri suuntaan, joten näkymät olivat mahtavat. Ruotsinlaiva tuli satamaa kohti juuri, kun olimme ylhäällä ja aika moni otti siitä kuvia. Turun linnakin näkyi tietysti hyvin. Vastakkaisella puolella näkyi mm. Mikaelinkirkko.
Kakolaan ajettiin vanhan louhoksen, nyt jo ruohoa kasvavan ison montun, ohi. Siitä oli vuosien saatossa louhittu tonnikaupalla graniittia vankilan rakennustarpeiksi, ja siinä oli myös uimapaikka vangeille, kun osa monttua täyttyi vedellä. Muukin osa toimi virkistysalueena – siellä oli mm. jalkapallomaalit.
Lopuksi käytiin vielä lääninvankilan puolella katsomassa vankilan kirkkoa, joka oli paljon keskusvankilan kirkkoa kauniimpi. Katossa oli puuverhoilu, ikkunoissa lasimaalauksia, seinäpinnatkin jotain ihan muuta kuin tasaisen harmaata. Tämä kirkko on vielä käytössä.
Viimeiset kuvat otin lääninvankilan portilta. Paluumatkalla opas vielä näytti, mistä vangit vietiin sisään (aika huomaamaton ovi) ja kertoi mm. vankilanjohtajan talosta. Se tai jokin muu ympäröivistä taloista ei olisi yhtään hassumpi asuinpaikka, mutta vankilan muurien sisällä en haluaisi öitäni viettää.
Muistoksi tästä linnareissusta jäi läjä digikuvia (kuvitusta tulee, kunhan saan kuvat käsitellyksi) ja ulospääsylippu.
