Kuten Tarussa sormusten herrasta ja Babylon 5:ssä mun elämässä on alkanut kolmas aika (saan ihan liikaa kicksejä fantasia- ja scifi-viittauksista). Ensimmäinen aika oli mun elämän ensimmäiset 17,5 vuotta, jotka asuin vanhempieni luona. Toinen aika oli itsensä löytäminen, hyväksyminen ja oman elämän vakiinnuttaminen (parisuhde, omistusasunto, vakkarityö, lapsi). Näiden haaveiden toteuttamiseen meni n. 17,5 vuotta. Kolmannen ajan lasken alkaneen siitä, kun vakkarityö loppui. Kolmas aika, jolloin mä voin taas kuunnella itseäni ja toteuttaa ne haaveet, jotka sieltä normaalin suorittamisen alta paljastuvat ja jotka ovat jääneet noiden peruspilarien toteuttamisen alle.
Mä olen aina keskittynyt enemmän sisäiseen minäkuvaan kuin ulkoiseen. Olenhan mä toki laihduttanut ja kuntoillut, mutta en tosissani, enkä ottanut huomioon, mitä oikeasti haluan. Nyt mua kiinnostaa saada ulkomuotoni vastaamaan sitä ihmistä, joka mä päässäni olen. Se, täsmääkö nämä kaksi lopulta, on asia erikseen, mutta toivottuun suuntaan olen menossa.
Mä olen aina sanonut olevani vahva (ja tarkoittanut sitä sekä ulkoisesti että sisäisesti). Se on ollut se lohtu mulle koulukiusattuna, ylipainoisena teininä ja edelleen ylipainoisena aikuisena. Ja mä olenkin vahva. Nyt mä haluan vain olla vahvempi. Lähinnä ulkoisesti, mutta vaikka syvästi inhoan sanaa ”voimaannuttava”, niin ulkoisen vahvuuden lisääminen on myös voimaannuttavaa.
Kyse ei niinkään ole laihtumisesta, vaikka se on toivottavaa ja sitä tapahtuu (jos tuijottaa vain vaakaa, niin hel-ve-tin hitaasti). Eikä mulla tällä kertaa ole ulkoista motiivia laihtumiseen, kuten viimeksi oli ennen Murusen yrittämistä (mikään ei motivoi tehokkaammin kuin vauvakuume). Mulla on vain sisäinen palo ja tunne, että nyt on aika tehdä tämä.
Mitä ne haaveet sitten ovat? Mä haaveilen siitä, että mun lihakset näkyy, siitä, että mä kilpailen jossain voimaa vaativassa lajissa, ja siitä, että mä voitan pelkoni ja epävarmuuteni suhteessa omaan kehooni ja muiden ihmisten suhtautumisesta mun kehooni. Viimeisin kohta on ehkä itselleni se oudoin, mutta myös mielenkiintoisin: mä olen mielestäni ollut se ihminen, joka sanoo ”vitut” muiden ulkonäköodotuksille. Mä kekkuloin ihan rauhassa uimahallissa ja rannalla, koska, helvetti, hylkeetkin on aina rantakunnossa. Ei mua juurikaan kiinnosta lihavana, mitä mieltä muut on. Ehkä juuri siksi se on listattuna: mä olen aina voinut todeta olevani lihava ja sen käyttäytymismallin mä osaan. Nyt mä tavoittelen jotain muuta kuin lihavuutta, ja se on tuntematonta ja pelottavaa. Mä en halua olla laiha, en edes normaalipainoinen. Mä haluan olla lihaksikas ja omasta mielestäni aivan tyrmäävän kuuma :D
Mä en kuitenkaan pysty tähän yksin. Kesällä 2014 jo mietin ulkopuolista apua laihduttamiseen, mutta silloin vielä uskoin, että pystyn tähän itseksenikin. Kun aloitin työt hoitovapaan jälkeen, mulla oli vakaa aikomus käydä työpaikan kuntosalilla säännöllisesti. Mä osallistuin kuntosalikurssille: kaksi tuntia, kaksitoista ihmistä kurssilla, enkä tullut hullua hurskaammaksi moisesta. Duunin PT ei myöskään säväyttänyt, eikä mulle tullut siitä ihmisestä sellaista oloa, että haluaisin ottaa yhteyttä uusiksi.
Keväällä 2015 selvisi, että sain opiskelupaikan ja silloin se oikea tunne iski. Nyt on aika. Otin yhteyttä personal traineriin, jota olin jo vuotta aiemmin harkinnut ja joka vaikutti hyvältä. Toki olin sen vuoden kyttäillyt kyseistä ihmistä Facebookissa ja omassa blogissaan, enhän mä nyt ihan tuntematonta uskalla tavata ;) Ninni ja mä tavattiin ensimmäisen kerran toukokuun lopussa ja juteltiin pari tuntia. Kesäkuun alussa aloitettiin työt.
Työt on tässä tapauksessa vähän harhaanjohtava termi, koska Ninnin kanssa homma ei tunnu työltä. Mä olen monesti sanonut, että mulla on sellainen olo, etten mä tee mitään, vaikka mä kyllä tiedän tekeväni. Muutokset ovat riittävän pieniä ja sellaisia, että mä haluan ne tehdä. Ninni myös osaa lukea ajatuksia (mutta ei kyllä ihan kaikkea, vaikka niin kuvittelenkin) ja tulkita ihmisen sanattomia toiveita paremmin kuin ihminen itsekään tajuaa (tai sit mä olen vain helppo). Me ei olla kertaakaan treeneissä tehty asiaa, jota inhoaisin. Yksi treeni on virallisesti ollut ”kamala”, mutta siitä pyysin uusinnan neljä kuukautta myöhemmin, koska vaikka se oli kamalaa, se oli ihan mahtavaa. Ja se tulos neljä kuukautta myöhemmin oli huikea.
5,5 kuukaudessa on tapahtunut paljon ja eniten pään sisällä. Klassinen tarina. Matka on vasta alussa ja mä olen suunnitellut määränpään kolmen vuoden päähän. Loppujen lopuksi määränpäällä ei ole väliä, koska mulla on ihan liian hauskaa tässä matkalla. Maastaveto on rakkaus. Muulla ei ole väliä.
Ammatillisesti mä etsin itseäni opiskeluiden kautta toteuttamalla lapsuuden haavetta. Vähän eri kulmasta kuin mitä silloin ajattelin ja nyt ottaen huomioon mun taustani. Siitä mihin tämä tie vie, en vielä tiedä, mutta tässäkin suunta on oikea. Mulle ei ole tärkeää titteli, palkka, eikä itseni uuvuttaminen henkisesti merkityksettömässä työssä, vaan mä haluan elää elämäni omilla ehdoillani tehden sitä, mitä haluan ja mistä nautin.
