Jeffery Deaver: The Bone Collector
Hyytävän hyvä dekkari. Deaver on ihan uusi tuttavuus, mutta kannattanee tutustua lähemminkin. Kirjaan pohjautuvaa leffaa en ole nähnyt.
Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen
Kolumnikokoelma. Alkupuolella huonoa ja suorastaan naisvihamielistä huumoria, loppupuolella jo parempaa ja hauskempaa, itseironiaa unohtamatta. Ihan hyvin meni välipaloina.
Stephen King: The Dark Half
Uusintaluku, kauhujuttu kirjailijan salanimen heräämisestä henkiin.
Piti polkata tämän kuun Hesarin Kuukausiliitteestä jo aiemmin, mutta oli vähän yhtä sun toista kiirettä.. ja nyt on kuukausi jo lopuillaan. Oh well.. kirjoitan silti.
Kuukausiliitteessä oli juttu World of Warcraftista. Jipii? No juu, ihan kiva, että noteeraavat, peli kun on todella suosittu. Muttamutta: aiheena ei lopultakaan oikeastaan ollut WoW vaan peliaddiktio. Lisäksi toimittaja ei tunnu tajuavan roolipelaamisesta edes alkeita.
Aluksi hahmo, jonka toimittaja valitsi itselleen: ihminen! Siis tylsistä melkein tylsin! Jos kerran mennään fantasiamaailmaan, niin sinne voisi mennä kunnolla ja ottaa jonkun ihan muuntyyppisen hahmon kuin itse on. Haltian, kääpiön, örkin… mitä tahansa paitsi ihmisen. Sentään hahmoluokkana oli varas. (Se tylsistä kaikkein tylsin hahmo olisi ollut ihmissoturi.) Toiseksi, kun toimittajan kaveri tuli mukaan pelaamaan, oli toimittajalla vaikeuksia sen kanssa, että miespuolinen kaveri pelasi naispuolista hahmoa. Sen naurukin kuulosti väärältä. Siis voi parkaa!
Kun artikkelin pääpaino on addiktiossa, niin on vähän outoa, että tyyppi sitten käyttää säännöissä kiellettyä ”powerleveling”-palvelua – luulisi tosi addiktin pelaavan itse. Onneksi kävi niin kuin kävi – sijaispelaaja aiheutti väliaikaiset bannit eikä onnistunut nostamaan hahmoa paria tasoa pidemmälle. Ähäkutti!
Tasolla 30 voi pelissä hommata ratsun, mutta toimittajaparalla ei ole rahaa siihen(kään). Yleensä jos pelaa fiksusti, pärjää ihan mainiosti omilla pelirahoilla ja voi hankkia tarvittavat tavarat (esimerkiksi sen ratsun) ilman vippaskonsteja. Mutta toimittajapa lainaa pelikaveriltaan ja myöhemmin ostaa kultafarmaripuljusta itselleen pelirahaa. Aika säälittävää.
Pelin varsinaisia hienouksia ei jutussa käsitelty ollenkaan. Minusta upeinta on, että ellei tehtävien suorittaminen ja ölliäisten tappaminen juuri sillä hetkellä kiinnosta, pelissä voi kehittää erilaisia taitoja – joko niitä käsityöläisammatteja (”nahkojen ompelemista”, jota jutun toimittaja halveksi) tai vaikka onkimista. Onkiminen on melko hyödytöntä hommaa sinällään, mutta se on kivaa. Sitäpaitsi kaloista voi tehdä ruokaa (kokkaamistaitojakin voi kehittää), ruokaa voi myydä ja sillä voi pitää lemmikkieläimen tyytyväisenä.. jos pelaa metsästäjällä kuten minä ja Minna.
Onneksi jutussa tulee myös pelin yhteisöllisyys esiin (edes vähän): ryhmissä toimiminen, killat ja muu sellainen. Tosin on kukkua, että kiltahomma olisi hyvin organisoitua. Kun kuka tahansa voi perustaa killan, kuka tahansa todella perustaa sen.. ja ilman kärsivällisyyttä ja hyvää organisointia koko homma lässähtää jo alkuunsa. Parhaat killat, joissa on isot jäsenmäärät, asialle omistautunut porukka ja hyvin järjestetty kiltapankki, ovat tietysti asia erikseen. Minä olen pariinkin otteeseen liittynyt uuteen kiltaan ja parin viikon kuluttua huomannut, että kilta on lakannut olemasta, kun puljun perustaja on (ilmeisesti) ollut kärsimätön kakara.
Ja toisin kuin toimittaja Jussi Ahlroth jutussa väittää, WoWia voi kyllä pelata vähän. Mutta ei nyt mennä siihen, että minun pelaamiseni vähyys johtuu enimmäkseen vuorotyöstä ja siitä, että meillä on vain yksi pelaamiseen sopiva kone…
Mahtavaa, perheensisäinen adoptio meni läpi! Oli sitä odotettukin; en uskonut hetkeäkään, että ahdasmielisiä idiootteja olisi niin paljon, että ne saisivat järjen äänen jyrätyksi. Nyt tietenkin vastustajat – ” maalaistollot”, muka kristilliset ja muut pösilöt – ovat sitä mieltä, että tämä maa on menossa suorinta tietä helvettiin, koska homoparien lapsilla alkaa olla paremmat oikeudet.
Ja vuonna 2002, kun laki rekisteröidystä parisuhteesta oli menossa läpi, olivat vastustajien kommentit hämmentävän samanlaisia. Seitsemässä vuodessa maailma menee eteenpäin, mutta ääliöt pysyvät samanlaisina. Silloinkin oli eläimiinsekaantuminen puheena. Hohhoijaa.
Kun tilastoja katsoo, niin kyllä meikäläisten naimisiinmeno onkin valtaisa uhka: viime vuonna vähän päälle 31 000 avioliittoa ja – hirveää! – peräti 249 parisuhteen rekisteröintiä. On se hurjaa. Kyllä tämä ihmismäärä horjuttaa koko yhteiskuntaa, huhhuh.
Tilastoista löytyi muutakin kiinnostavaa: eroja on kaiken aikaa (vuodesta 2000 lähtien) ollut suunnilleen puolet siitä, mitä solmittuja avioliittoja, mutta rekisteröidyistä parisuhteista eroja on ollut huomattavasti vähemmän. Tämän perusteella voisi arvella meikäläisten toimivan huomattavasti harkitummin kuin heteroiden…
Tänään, homofobian vastaisena päivänä, toivoisin, että edes muutama ääliö oppisi ajattelemaan itse, tutustuisi homoihin (edes yhteen), ja tajuaisi, ettei homofobialla saavuteta yhtään mitään.
Olimme tässä jonkin aikaa sitten viikonloppuna ostoksilla keskustassa. Hajaannuimme, kun kummallakin oli omia ostoksia tehtävänä. Kierrellessäni huomasin Crocs-kaupan edessä tarjouslätkän. Sisään vain ja (naurettavan halpoja) sandaaleja hankkimaan! Myyjän mielestä olisi melkein pitänyt ottaa minusta kuva, kun sandaalien väri sopi täydellisesti muihin ylläni oleviin vaatteisiin. No, kesävermeetkin usein ovat samoissa sävyissä (murrettua vihreää, ruskeaa ja mausteeksi mustaa)…
Minnan taas tavatessani esittelin ostokseni ja pian oli palattava Crocs-kauppaan, kun Minnakin halusi sandaalit. Hän löysi toisetkin kengät, joissa oli alehinta.. ja myyjän kanssa jutellen tehtiin kaupat vielä kaksista jalkineista. Päivä oli kuulemma ollut kiireinen ja keskusta täynnä väkeä.
Kaupunkireissun jälkeen käytiin vielä ruokakaupassa, mutta jossain vaiheessa Minna alkoi miettiä, minkä verran rahaa sinne Crocs-kauppaan oikein meni ja oliko kaikesta otettu alennusprosentit. Parkkihallissa tutkittiin kuitteja ja Minna totesi, että hänen Santa Cruz -loaferinsa oli lyöty kassakoneeseen normaalihintaisina. Soitto kauppaan ja nokka taas kohti keskustaa.
Tässä vaiheessa oli pyöritty ympäriinsä jo niin paljon, että ruokaa oli saatava pian. Taas hajaannuttiin: minä Subwayhin ja Minna laskua selvittelemään. Kun tapasimme lähellä autoa, Minna kantoi mukanaan jotain ylimääräistä ja kertoi, että hinnan hyvityksen ja asiaankuuluvien pahoittelujen lisäksi myyjä oli antanut mukaan kaksi Crocs-lippistä, yhden kummallekin. Taisi tietää, mistä narusta vetää…
Toinen tavallaan palveluun liittyvä juttu, mutta lähinnä iloinen uutinen on se, että Old Rosie -siideriä saa taas Alkosta! Se oli pitkään poissa valikoimista, mutta sitä saattoi saada joistain baareista. Mukavampaa kuitenkin ostaa herkkua kotiin.
Kati Mustola, Johanna Pakkanen (toim.): Sateenkaari-Suomi
Suomalaista homohistoriaa, tosi mielenkiintoinen artikkelikokoelma. Löysin tämän Börjen kirjahyllystä ja ihmettelin, miksei meillä ollut. No, asia korjattiin pian: samana iltana tehtiin tilaus Liken nettisivuilta.
Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
Lähes pakollinen uusintaluku minisarjan katsomisen jälkeen. Minisarja oli, kumma kyllä, muuttanut loppuratkaisua oleellisesti. Outoa ranskalaisilta; yleensä moista näkee Hollywood-tulkinnoissa.. Ja Monte-Criston jälkeen oli luettava valittuja osia Papillonista, niissä kun on aika paljon samaa.
Tuire Kaimio: Eläinnäyttelijöitä
Pikemminkin kuvakirja, mutta oli siinä aika paljon luettavaakin. Taas sellainen kirja, joka oli ”pakko” saada dokumentin näkemisen jälkeen. Eläimet ja niiden käyttäytyminen nyt vaan on niin mielenkiintoista…
Natsume Soseki: Botchan
Terry Pratchett: Eric
Kaksi uusintalukua, toinen tylsänä työpäivänä, toinen eilen päättyneellä risteilyllä (taas oltiin syömässä ja nukkumassa laivalla!).
Mä en halua olla töissä enää
Mä en ikinä riitä
Mä raadan ja raadan mutta kukaan ei nää
Kukaan ei kiitä
Mä haluun naimisiin
Mä haluun koiran ja Talon kukkuloilta
Niin ja miehen ja sillä on vaativa työ
Ja minulla on aikaa
Joku keittäjä keittää sen minkä mä syön
Ja minulla on aikaa
Hosuu ja huolehtii
Ettei kiloja kerry
Ehkä pieni sherry
Ja illalla miehelle viski
Kun sil on se työ
Ja minulla on aikaa
Mä en halua miettii enää miten elää
Kuka jaksaa taistella siitä et oonko minä sydän vai pää
Ja mitä se maksaa
Mä haluun naimisiin
Mä haluun koiran ja talon kukkuloilta
Niin ja miehen ja sillä on vaativa työ
Ja minulla on aikaa
Joku keittäjä keittää sen minkä mä syön
Ja minulla on aikaa
Hosuu ja huolehtii
Ettei kiloja kerry
Ehkä pieni sherry
Ja illalla miehelle viski
Kun sil on se työ
Ja minulla on aikaa
Mä luulin et ois voitto
Olla joukossa niiden joil on
Liian suuret päät
Tule yö
Ja tule aamunkoitto
Tuo rauha ja tuo mun häät
Ja mies ja sit sillä on vaativa työ
Ja minulla on aikaa
Joku keittäjä keittää sen minkä mä syön
Ja minulla on aikaa
Hosuu ja huolehtii
Ettei kiloja kerry
Ehkä pieni sherry
Ja illalla miehelle viski
Kun sil on se työ
Ja minulla on aikaa
Ja mä kuuntelen kuinka mun rinnassa lyö
Kun minulla on aikaa
Niin on kaunis ja huutavan hiljainen yö
Kun minulla on aikaa
Kannattaa kuunnella (0:51 alkaa): http://www.youtube.com/watch?v=2oSbCT_h9mo (Maija Vilkkumaa: Mä haluun naimisiin)
Kun selkä on kunnossa (tai ainakin parempi), reuma keksii toisen keinon kiusata: iriitti! Kohta on viikko sairastamista takana, ja homma on juuri niin ärsyttävä kuin aina ennenkin. Tippoja silmään vähän väliä, surkea lähinäkö, josta sitten johtuu päänsärky jos yritän lukea tai jos istun pidempään koneen ääressä.. ja kaikesta tästä seuraa tietysti yleinen ärtymys ja väsymys.
Onneksi viikonloppu oli silti mukava. Nyt on mm. nähty Mann’s Street (”Discovered M.S.: 120 XP gained”) ja Henkan opiskelijakämppä, harrastettu, nähty tuttuja ja hoidettu velvollisuuksia.
Robin Hobb: Renegade’s Magic
Hiukan liian pitkitetty (silti hyvä) päätösosa Soldier Son -trilogiaan.
Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
Uusi Maria Kallio -dekkari, taattua tavaraa. Oli pakko lukea loppuun, vaikka kello kävi neljää ja herätykseen oli enää pari tuntia …eli tosi hyvä.
Joulukuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun, vaikka aloitettuja oli monta. Tässä kuussa tuli kaksi valmiiksi, jospa ensi kuussa kaksi lisää..?
Viimeksi ei ollut mitään sanottavaa eikä kerrottavaa. Nyt on niin paljon, etten tiedä, mistä pitäisi aloittaa!
Ehkä pitäisi aloittaa siitä tärkeimmästä. Päädyin jotenkin isoon ja jossain määrin näkyvään ”virkaan” – järjestöjuttuja, tuttu yhdistys – ja nyt on isot saappaat täytettävänä, kalenteri pian pullollaan kaikenlaista ja harmostuttaa. Minä tässä tilanteessa – minä, joka en ole koskaan halunnut isoa vastuuta (pienet on hei OK, mä voin hoitaa kyllä ton jutun ja ton kans, mutta en mä noin isoja osaa…)!
”Jotenkin” on ehkä liioittelua; totuus on, että on vaikea sanoa uskottavasti ei, kun oma uteliaisuus ja kymmenen silmäparia haluavat myöntävää vastausta.
Ensi viikolla menen opettelemaan hommaan liittyviä asioita ja perehtymään uusien tietokoneohjelmien saloihin. Tästä se lähtee.
Muita juttuja: WoW valtaa alaa ja ajatuksia. Jo toinen kahden kuukauden peliaikakortti käytössä (aloitettu tänään), kuusi eri hahmoa, paljon kivaa: maailman tutkimista, uusien paikkojen löytämistä, kaupantekoa ja ammattien oppimista, pahisten ja ölliäisten tappamista, kalastusta ja kokkausta…
Fysioterapiasta on ollut hyötyä. Selkä voi keskimäärin paremmin kuin ennen ja nyt meille on hankittu vähän apuvälineitä – esimerkiksi jumppapallosta on hyötyä meille molemmille. Vielä pitäisi voittaa oma luontainen laiskuutensa ja voimistella, venytellä, liikkua ja kiikkua joka päivä. Siinä lieneekin se isoin haaste.
Päivän söpöin löytö on jo parin päivän takaa, mutta kun en tuolla sivustolla käy kuin noin kerran viikossa: Mäykky possun keinoemona!
Novitan beige-harmaat langat ovat olleen aika pop syksyn aikana. Alla ensimmäisessä kuvassa junasukat Nallesta parin kuukauden ikäiselle ja seiskaveikan Polkasta tavalliset villikset 3-vuotiaalle. Polkka toimii mielestäni hyvin, vaikka sitä ei kohdistakaan. 3-vuotiaan villiksissä jumitin jonkin aikaa, koska olen kyseisen neidon nähnyt viimeksi vauvana. Ensin mietin varren pituutta, sitten jalkaterää (onneksi lähellä oleva 3-vuotias lainasi jalkaansa mittaukseen) ja sen jälkeen sitä, kohdistanko langan vai jatkanko suoraan. Kuulemma koko oli juuri sopiva. Huh.
Marikalle tein myös villikset Nallen beige-harmaasta. Näissä käytin ensimmäisen kerran bambupuikkoja ja rakastuin ensikosketukselle. Sittemmin olenkin varustautunut kunnolla ja nyt on bambuja joka lähtöön. Jalkaterän kuvio on bongattu Piskin jalassa olleista villasukista (joka toinen kerros 2×2-joustinta ja joka toinen kerros pelkkää oikeaa). Tätä mallia aion käyttää jatkossakin ja parit on jo suunnitteilla.
Syksyn isoin projekti oli äitin poncho. Olin varannut siihen Teddyä 8 kerää (2 punaista, 3 ruskeaa ja 3 vihreää) ja lopulta puoli kerää punaista jäi, joten aika hyvin mitoitettu. Loppua kohden työn tekeminen hidastui, koska ei vaan huvittanut. Tähtäsin tämän kanssa jouluun, mutta valmiiksi sain uudenvuodenpäivänä.
Syyskauden kokonaissaldo:
Ainoastaan ensimmäiset junasukat on vielä vailla kotia. Muuten olenkin tehnyt aika tarkkaan jollekin tietylle ihmiselle, koska se on paljon mukavampaa niin. Tällä hetkellä listalla on yhdet junasukat, säärystimet ja parit villasukat. Vielä pitäisi saada vain aikaiseksi aloittaa.