Rasittavin kysymys vauvavuotena ja sen jälkeenkin on utelu toisesta lapsesta. Ennen kuin on ehtinyt toipua edes ensimmäisestä synnytyksestä aletaan pommittaa kysymyksillä toisesta lapsesta. Kun onhan se toinen nyt ”hankittava”, ja mieluiten nopeasti ekan perään. Varsinkin kun ensimmäinen lapsi on helppo, niin pääsee sitten kysyjä sanomaan ”kyllä säkin sitten tiedät, kun niitä on kaksi, kyllä nyt yhden kanssa olikin helppoa”. Vaikka yleensä näin sanovat ovat jo sen ensimmäisen kohdalla urputtaneet vaikeutta ja väsymystä ja ties mitä. Toki sitten kahden kohdalla kaksin verroin…

1) Lapsia ei niin vain ”hankita”.

Otetaan sateenkaariydinperhe* esimerkiksi: Meille ei voi tulla vahinkoja, eikä voida tjottailla**. Kaiken täytyy olla tarkoin suunniteltua, rahaa pitää olla riittävästi (kaikki maksetaan itse), ja klinikalla ramppaamiseen ja kliinisyyteen pitää tottua. Tästä kaikesta huolimatta voi olla, ettei vaan tärppää ja sitten aloitetaankin astetta rankemmat hoidot. Niistäkään huolimatta lasta ei välttämättä koskaan kuulu.

2) Kaikki eivät halua sitä toista lasta (tai eivät ainakaan halua jakaa sitä haluaan muiden kanssa).

Itselleni tämä ensimmäinen lapsi oli monen vuoden toiveiden täyttymys ja haluan nauttia tästä pitkään. Tottakai toista pitää miettiä (eikö koskaan, vai ehkä sittenkin), varsinkin jos haluaa tehdä (maksullisen) sisarvarauksen samoista (oikein mainioiksi havaituista) siittiöistä. Lisäksi toisen haaveilu voi olla sellaisella asteella, ettei siitä halua puhua kelle tahansa.

Jossain vaiheessa kyselyjä tuli sellaista tahtia, että itsekin sitä alkoi kuumeisesti miettiä, miettiä ja miettiä. Miettimiselle pistettiin nopeasti stoppi, koska se oli todella kuluttavaa. Jos vaikka sitä toista alkaisikin kuumeilla ja yritys aloitettaisiin, niin se ei ole ajankohtaista hetkeen jos toiseenkaan. Eikä muuten kuulu siinä vaiheessa kuin erittäin harvoille ja valituille, niin kuin oli ensimmäisenkin kanssa. Prosessi on sen verran rankka, ettei siihen tarvita yhtään ylimääräistä stressiä.

3) Sateenkaariperheen erityispelot ja -huolet.

Koska lapsen toisella äidillä ei Suomessa ole juridista asemaa omaan lapseensa heti syntymän jälkeen, aiheutuu tästä tosi mukavia pelkoja odottavalle äidille, kuten esimerkiksi pelko kuolemasta ja mitä sitten tapahtuisi lapselle, jolla ei sitä juridista vanhempaa enää ole.

Meillä perheen sisäiseen adoptioon meni kolme kuukautta – monen mielestä tosi nopeasti. Tervetuloa itse elämään ensin koko raskausaika pelon kanssa opetellen kaikki adoptioprosessin kommervenkit, ettei yksittäiset tahot tahallaan tai tietämättömyyttään aiheuta kapuloita rattaisiin, sitten hoitamaan koko paperisota+sossukäynnit+lisäselvitykset+ihmisten valistaminen (siis niiden ihmisten, joiden kanssa pitää toimia, että saa adoption hoidettua) ja lisäksi kaikkien muiden ihmisten valistaminen (kyllä, me ollaan molemmat äitejä. Miirakin, ihan oikeasti ja IHAN OIKEA äiti).

Tästä syystä muuten kaikki eri sukupuolta olevat parit, jotka eivät avioidu ennen lapsen syntymää ja jotka hihittelevät isyyden tunnustusta ”hihi, sit mun piti todistaa, että oon ihan oikeasti pannut lapsen äidin kanssa ton ajanjakson aikana, hihi”, ovat mielestäni idiootteja (ja sen olenkin iloisesti kertonut aika monelle :D).

Jännä juttu muuten, miten sitä lapsettomana oli aina ulkopuolinen lapsista puhuttaessa, vaikka oli kiinnostunut, ollut paljon lasten kanssa tekemisissä yms., koska ”et sä voi ymmärtää, kun ei sulla ole lapsia”. No nyt, lapsellisena, mutta vain yhden lapsen äitinä, tulee sama fiilis, kun keskustelukumppaneilla on kaksi tai useampia lapsia. Nyt se on vaan muodossa ”et sä voi ymmärtää, kun sulla on vaan yksi, on IHAN ERI ASIA olla kahden (tai useamman) lapsen äiti”. Tottahan nuo molemmat ovat, mutta siitä huolimatta lapseton ja yhden lapsen äitikin voi ihan tajuta asioita, ei se äitiys nyt kaikkitietäväksi sentään tee (varsinkin kun kaikki lapset ovat erilaisia).

* sateenkaariydinperhe = naispari, jossa lapsi saa alkunsa luovutetuilla siittiöillä
** tjot = tulee jos on tullakseen