Helsingissä, isän ja Mustin luona. Nyt on Mustikin kotona, mutta ottaa pakostakin rauhallisesti. Ei kotitöitä, ei kokkausta, ei oikeastaan muuta kuin istuskelua ja loikoilua. Liikkuminen paikasta toiseen tapahtuu rollaattorin avulla ja isän komennossa, Musti kun on edelleen hosuja, joka haluaisi liikkua nopeammin, vaikkei pysty.

Tulomatkalla Minna ajoi Muurlaan asti ja kyllästyi. Vaihdettiin kuskia lasitehtaan parkkipaikalla, ja siinä tuli auton konepellille västäräkki, katsoi minua suoraan silmiin, käänteli päätään ja heilutti pyrstöä (niin kuin västit aina)… ja vasta pitkän tarkastelun jälkeen lennähti pois. Käynnistin auton vasta sen mentyä.

Perjantai-iltapäivän liikenne maantiellä taitaa olla minulle vielä vähän liian jännittävä; vastaantulevien kaistalla oli muutama pelottava ohittelija ja melkein takapuskurissa kiinni bussi… Äksöniä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja kun lähestyttiin Helsinkiä, tehtiin uusi kuskinvaihto Myllylammella. Minna sai taas ajaa tylsää moottoritietä ja Kehä I:stä.

Täällä ollaan enimmäkseen rentouduttu – juteltu, katseltu olympialaisia, juotu mm. teetä ja punaviiniä (ei yhtä aikaa) ja herkuteltu. Olemme tehneet sämpylöitä (Mustille kaikenlainen leipominen on kauhistus ja suuri stressin aihe, joten minun tekemäni uunituoreet sämpylät ovat suurta herkkua) ja makaronilaatikkoa, sunnuntain päivälliseksi on luvassa broileripihvejä ja kuskussalaattia Minnan tapaan.

Olen ollut viime aikoina poikkeuksellisen aktiivinen ja tehokas. Kotona hääräilen lähes koko ajan jotain: normaalia pyykki- tai tiskaushuoltoa, kaappien siivoamista ja järjestämistä… Viimeksi Miran luona käydessä halusin välttämättä siivota vaatehuoneen. Eilen olimme käymässä mökillä ja pesin auton ja yhden (tosi pienen) maton, uin ja saunoin ihan himona.. Kotiin tullessa vielä jaksoin viikata pyykkejä ja reerata. Epänormaalia.

Ehkä minusta tulee tällainen, kun teen työt työaikana, eikä koko ajan tarvitse stressata tekemättömistä töistä niin kuin opiskeluaikoina. Olen kyllä kehittänyt vakavan riippuvuussuhteen työsähköposteihin. Viikonloppuna pidin itseni kurissa ja nuhteessa ja katsoin ne puhelimesta vain kerran… mieli olisi tehnyt katsoa useammankin kerran. Sain aina itseni kiinni ja irti puhelimesta ennen kuin painoin ”Sync”.

Opiskeluaikoina olin aina stressissa, koska olen deadline-ihminen… homma tehdään vasta sitten kun on oikeasti pakko. Ja koulussahan periaatteessa oikeasti pakko on silloin, kun haluaa valmistua. Joten joitain pikkujuttuja pystyy lykkäämään vuosikausia ja niiden aiheuttama stressi verrattuna työmäärään on kymmenkertainen. Töissä sen sijaan lykkääminen ei onnistu (ainakaan vuosikausiksi, hyvä jos päiviksi), joten homma hoituu ajallaan, eikä stressiä ole (niin paljon).

Talvellahan harkitsin opiskelua. Olin jo hakemassa erääseen koulutusohjelmaan. Jahkasin ja jahkasin. Vielä hakuajan viimeisenä päivänä mietin, mitä teen. Lopulta päädyin olemaan hakematta koulutukseen. Tiesin silloin, että työt jatkuvat vakituisena, joten olisi ollut pakko opiskella kokopäivätyön ohella. Lisäksi nautin vapaudestani. Jos haluan mennä töiden jälkeen kotiin ja olla tekemättä yhtään mitään, se onnistuu. Kyllä ne kotityöt odottavat… opiskelu taas ei olisi odottanut.

Olen kyllä edelleen yliopistossa kirjoilla, joten halutessani voin opiskella jotain kevyttä. Mutta minun ei ole pakko, eikä se ole osa velvollisuuksiani. Jos haluan harrastusmielessä lukea kasvatustieteitä, niin senkus, mutta minun ei tarvitse.

Tätä kirjoittaessani tulikin mieleeni yksi koulutus, joka minun pitäisi ihan oikeasti tänä syksynä aloittaa. Minun on pitänyt mennä Työväenopiston puutyökursseille jo varmaan viiden vuoden ajan, mutta aina on ollut jotain. Jospa tänä syksynä…