Maailma muuttuu, Eskoseni

Hyvä uutinen Intiasta: homoseksuaalisuus ei enää ole rikos. Vain viikko tai pari sitten näin jonkun tv-ohjelman, jossa mainittiin, että homous (tai lähinnä homoseksi) on Intiassa rikos, mutta ettei siitä juuri tule tuomioita, ellei jää kiinni ”rysän päältä”. Siinä tapauksessa tuomiot voivat olla koviakin. Nyt on kuitenkin luvassa parannus tilanteeseen, mikä kertoo asennemuutoksesta oikeaan suuntaan.

Pienimuotoisempi asennemuutos oli havaittavissa, kun viimeksi kävin vanhempiani moikkaamassa. Jossain vaiheessa tuli puhetta uusien kesävaatteiden (lähinnä shortsien) hankkimisesta, ja valittelin sopivien mallien vähäistä määrää. Retkeily- ja skeittikauppojen mallit ovat oikeita, mutta etenkin edellisistä on vaikea löytää kokoja ja hinnat voivat olla hurjia. Naisten vaateliikkeistä voi löytää kokoja, mutta laatu voi olla surkeaa ja olennaisia osia (kuten vyölenkit ja vähintään yksi reisitasku) puuttuu. Ihan kuin naiset eivät tarvitsisi oikeita vöitä.

No, äiti ehdotti ostospaikaksi Dressmannia; ”sieltä Piskikin shortsinsa on ostanut”. Ja tämä on se muutos: aiemmin minulle valitettiin, jos ostin vaatteita miestenosastoilta, mutta vahvistetusti heterolle siskolleni ei. Ikinä! Mutta saattaisin olla aika paljon rikkaampi, jos olisin jokaisesta miestenvaatepurnauksesta saanut kymmenenkin senttiä.

Nyt on hankittu kahdet uudet shortsit (valikoimaa olisi ollut enemmänkin, mutta ei nyt ruveta tuhlureiksi) ja yksi lyhythihainen kesäpaita – miesten vaatekaupasta ja vieläpä äitikullan kehotuksesta! En ehkä kuitenkaan mainitse tätä asennemuutosta kun seuraavan kerran tavataan; todennäköisesti äiti on autuaasti unohtanut koko jutun (tai ei myönnä muistavansa).

Kesäkuun kirjoja

Sue Grafton: T niin kuin tappaja
Vaihteeksi aakkosdekkari. Tällä kertaa liikutaan identiteettivarkauksien ja vakuutustappioiden parissa. Ihan viihdyttävä, taisi mennä päivässä.

Terry Pratchett ja Neil Gaiman: Good Omens
Tämä on näköjään pakko lukea uusiksi aina parin vuoden (?) välein.

Lisäksi sain viimein loppuun ensimmäisen osan Pohjantähteä, mutta en laske sitä vielä oikein miksikään, kun kaksi osaa on vielä jäljellä.

Kesä(duuni)blues

Juhannus oli ja meni (oli kivaa, oltiin kotona, grillailtiin, pelattiin pokeria ja lautapelejä, ei ryypätty), mutta WoWissa juhannus (Midsummer Fire Festival) kokkoineen ja juhannussalkoineen jatkuu vielä reilun viikon. Juhannukseen kuuluvat tehtävät tuovat niin helposti pisteitä, että olen muutamassa päivässä noussut kolme tasoa ylemmäs.

Hankimme Wrath of the Lich King -lisäosan tällä viikolla ja Minna on perustanut kaksi Death Knight -hahmoa. Niillä ei tosin ole vielä ehditty paljonkaan pelata. Vaihteeksi mukavaa, ettei uutta hahmoa tarvitse kehittää ykköstasosta alkaen.

Juhannuksen jälkeen vasta tuli kesä, ja vaikka onkin liian kuuma, kieltäydyn valittamasta. Sen sijaan iloitsen Piskin puolesta, koska mökillä alkaa vihdoinkin olla uimakelpoinen vesi.

On epäreilua, että lomaan on vielä yli kuukausi. Työt ärsyttävät päivä päivältä enemmän ja varsinkin tämä viikko on ollut aivan älytön. Enkä nyt tarkoita sitä, että koko tämä viikko oli yövuoroja (ah, viikonloppu!), vaan niiden vuorojen sisältöä.

Tilanne on esimerkiksi se, että tänään tulee uusi, tiukkaakin tiukempi määräys, joka hidastaa töitä ja ärsyttää kaikkia. Silti tehdään määräysten mukaan, koska virheistä joutuu maksamaan. Huomenna määräys on kumottu ja hommia jatketaan entiseen tapaan. Ensi viikolla tämänpäiväinen määräys otetaan uudestaan käyttöön ja uhkaillaan sanktioilla, jos sitä ei noudateta. Samalla kun valitetaan lamaa ja tilauskannan pienuutta, on koko ajan kiire ja tilauksista ollaan jäljessä. Tarjotaan ylitöitä. Ihmiset tietenkin ottavat mielellään ylitöitä vastaan, koska keväällä oli joitain lomautuspäiviä ja niitä on syksyllä tiedossa lisää. Jos ylitöitä tehdessä sattuu virhe, tulee määräaikainen kielto tehdä ylitöitä. Motivoivaa? Kenet pitää tappaa, että homma muuttuu inhimillisemmäksi?

Puljusta pitäisi päästä pois, mutta muutakaan ei oikein ole tarjolla ja tämä on elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka. Järkevin vaihtoehto (ilman hemmetinmoista onnenpotkua) taitaisi olla paluu koulunpenkille, eikä se todellakaan nappaa.

Tänä iltana aion koittaa unohtaa kaikki stressinaiheet ja pitää hauskaa.. kotona. Tiedossa ainakin sauna ja grillattuja herkkuja, ehkä pelejäkin. Ja yhden punkun voisi korkata.

Toukokuun kirjoja

Jeffery Deaver: The Bone Collector
Hyytävän hyvä dekkari. Deaver on ihan uusi tuttavuus, mutta kannattanee tutustua lähemminkin. Kirjaan pohjautuvaa leffaa en ole nähnyt.

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen
Kolumnikokoelma. Alkupuolella huonoa ja suorastaan naisvihamielistä huumoria, loppupuolella jo parempaa ja hauskempaa, itseironiaa unohtamatta. Ihan hyvin meni välipaloina.

Stephen King: The Dark Half
Uusintaluku, kauhujuttu kirjailijan salanimen heräämisestä henkiin.

Pelijuttuja

Piti polkata tämän kuun Hesarin Kuukausiliitteestä jo aiemmin, mutta oli vähän yhtä sun toista kiirettä.. ja nyt on kuukausi jo lopuillaan. Oh well.. kirjoitan silti.

Kuukausiliitteessä oli juttu World of Warcraftista. Jipii? No juu, ihan kiva, että noteeraavat, peli kun on todella suosittu. Muttamutta: aiheena ei lopultakaan oikeastaan ollut WoW vaan peliaddiktio. Lisäksi toimittaja ei tunnu tajuavan roolipelaamisesta edes alkeita.

Aluksi hahmo, jonka toimittaja valitsi itselleen: ihminen! Siis tylsistä melkein tylsin! Jos kerran mennään fantasiamaailmaan, niin sinne voisi mennä kunnolla ja ottaa jonkun ihan muuntyyppisen hahmon kuin itse on. Haltian, kääpiön, örkin… mitä tahansa paitsi ihmisen. Sentään hahmoluokkana oli varas. (Se tylsistä kaikkein tylsin hahmo olisi ollut ihmissoturi.) Toiseksi, kun toimittajan kaveri tuli mukaan pelaamaan, oli toimittajalla vaikeuksia sen kanssa, että miespuolinen kaveri pelasi naispuolista hahmoa. Sen naurukin kuulosti väärältä. Siis voi parkaa!

Kun artikkelin pääpaino on addiktiossa, niin on vähän outoa, että tyyppi sitten käyttää säännöissä kiellettyä ”powerleveling”-palvelua – luulisi tosi addiktin pelaavan itse. Onneksi kävi niin kuin kävi – sijaispelaaja aiheutti väliaikaiset bannit eikä onnistunut nostamaan hahmoa paria tasoa pidemmälle. Ähäkutti!

Tasolla 30 voi pelissä hommata ratsun, mutta toimittajaparalla ei ole rahaa siihen(kään). Yleensä jos pelaa fiksusti, pärjää ihan mainiosti omilla pelirahoilla ja voi hankkia tarvittavat tavarat (esimerkiksi sen ratsun) ilman vippaskonsteja. Mutta toimittajapa lainaa pelikaveriltaan ja myöhemmin ostaa kultafarmaripuljusta itselleen pelirahaa. Aika säälittävää.

Pelin varsinaisia hienouksia ei jutussa käsitelty ollenkaan. Minusta upeinta on, että ellei tehtävien suorittaminen ja ölliäisten tappaminen juuri sillä hetkellä kiinnosta, pelissä voi kehittää erilaisia taitoja – joko niitä käsityöläisammatteja (”nahkojen ompelemista”, jota jutun toimittaja halveksi) tai vaikka onkimista. Onkiminen on melko hyödytöntä hommaa sinällään, mutta se on kivaa. Sitäpaitsi kaloista voi tehdä ruokaa (kokkaamistaitojakin voi kehittää), ruokaa voi myydä ja sillä voi pitää lemmikkieläimen tyytyväisenä.. jos pelaa metsästäjällä kuten minä ja Minna.

Onneksi jutussa tulee myös pelin yhteisöllisyys esiin (edes vähän): ryhmissä toimiminen, killat ja muu sellainen. Tosin on kukkua, että kiltahomma olisi hyvin organisoitua. Kun kuka tahansa voi perustaa killan, kuka tahansa todella perustaa sen.. ja ilman kärsivällisyyttä ja hyvää organisointia koko homma lässähtää jo alkuunsa. Parhaat killat, joissa on isot jäsenmäärät, asialle omistautunut porukka ja hyvin järjestetty kiltapankki, ovat tietysti asia erikseen. Minä olen pariinkin otteeseen liittynyt uuteen kiltaan ja parin viikon kuluttua huomannut, että kilta on lakannut olemasta, kun puljun perustaja on (ilmeisesti) ollut kärsimätön kakara.

Ja toisin kuin toimittaja Jussi Ahlroth jutussa väittää, WoWia voi kyllä pelata vähän. Mutta ei nyt mennä siihen, että minun pelaamiseni vähyys johtuu enimmäkseen vuorotyöstä ja siitä, että meillä on vain yksi pelaamiseen sopiva kone…

Kirkko luhistuu! Yhteiskunta romuttuu! Taivas putoaa!

Mahtavaa, perheensisäinen adoptio meni läpi! Oli sitä odotettukin; en uskonut hetkeäkään, että ahdasmielisiä idiootteja olisi niin paljon, että ne saisivat järjen äänen jyrätyksi. Nyt tietenkin vastustajat – ” maalaistollot”, muka kristilliset ja muut pösilöt – ovat sitä mieltä, että tämä maa on menossa suorinta tietä helvettiin, koska homoparien lapsilla alkaa olla paremmat oikeudet.

Ja vuonna 2002, kun laki rekisteröidystä parisuhteesta oli menossa läpi, olivat vastustajien kommentit hämmentävän samanlaisia. Seitsemässä vuodessa maailma menee eteenpäin, mutta ääliöt pysyvät samanlaisina. Silloinkin oli eläimiinsekaantuminen puheena. Hohhoijaa.

Kun tilastoja katsoo, niin kyllä meikäläisten naimisiinmeno onkin valtaisa uhka: viime vuonna vähän päälle 31 000 avioliittoa ja – hirveää! – peräti 249 parisuhteen rekisteröintiä. On se hurjaa. Kyllä tämä ihmismäärä horjuttaa koko yhteiskuntaa, huhhuh.

Tilastoista löytyi muutakin kiinnostavaa: eroja on kaiken aikaa (vuodesta 2000 lähtien) ollut suunnilleen puolet siitä, mitä solmittuja avioliittoja, mutta rekisteröidyistä parisuhteista eroja on ollut huomattavasti vähemmän. Tämän perusteella voisi arvella meikäläisten toimivan huomattavasti harkitummin kuin heteroiden…

Tänään, homofobian vastaisena päivänä, toivoisin, että edes muutama ääliö oppisi ajattelemaan itse, tutustuisi homoihin (edes yhteen), ja tajuaisi, ettei homofobialla saavuteta yhtään mitään.

Palvelua

Olimme tässä jonkin aikaa sitten viikonloppuna ostoksilla keskustassa. Hajaannuimme, kun kummallakin oli omia ostoksia tehtävänä. Kierrellessäni huomasin Crocs-kaupan edessä tarjouslätkän. Sisään vain ja (naurettavan halpoja) sandaaleja hankkimaan! Myyjän mielestä olisi melkein pitänyt ottaa minusta kuva, kun sandaalien väri sopi täydellisesti muihin ylläni oleviin vaatteisiin. No, kesävermeetkin usein ovat samoissa sävyissä (murrettua vihreää, ruskeaa ja mausteeksi mustaa)…

Minnan taas tavatessani esittelin ostokseni ja pian oli palattava Crocs-kauppaan, kun Minnakin halusi sandaalit. Hän löysi toisetkin kengät, joissa oli alehinta.. ja myyjän kanssa jutellen tehtiin kaupat vielä kaksista jalkineista. Päivä oli kuulemma ollut kiireinen ja keskusta täynnä väkeä.

Kaupunkireissun jälkeen käytiin vielä ruokakaupassa, mutta jossain vaiheessa Minna alkoi miettiä, minkä verran rahaa sinne Crocs-kauppaan oikein meni ja oliko kaikesta otettu alennusprosentit. Parkkihallissa tutkittiin kuitteja ja Minna totesi, että hänen Santa Cruz -loaferinsa oli lyöty kassakoneeseen normaalihintaisina. Soitto kauppaan ja nokka taas kohti keskustaa.

Tässä vaiheessa oli pyöritty ympäriinsä jo niin paljon, että ruokaa oli saatava pian. Taas hajaannuttiin: minä Subwayhin ja Minna laskua selvittelemään. Kun tapasimme lähellä autoa, Minna kantoi mukanaan jotain ylimääräistä ja kertoi, että hinnan hyvityksen ja asiaankuuluvien pahoittelujen lisäksi myyjä oli antanut mukaan kaksi Crocs-lippistä, yhden kummallekin. Taisi tietää, mistä narusta vetää…

Toinen tavallaan palveluun liittyvä juttu, mutta lähinnä iloinen uutinen on se, että Old Rosie -siideriä saa taas Alkosta! Se oli pitkään poissa valikoimista, mutta sitä saattoi saada joistain baareista. Mukavampaa kuitenkin ostaa herkkua kotiin.

Maaliskuun kirjoja

Kati Mustola, Johanna Pakkanen (toim.): Sateenkaari-Suomi
Suomalaista homohistoriaa, tosi mielenkiintoinen artikkelikokoelma. Löysin tämän Börjen kirjahyllystä ja ihmettelin, miksei meillä ollut. No, asia korjattiin pian: samana iltana tehtiin tilaus Liken nettisivuilta.

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
Lähes pakollinen uusintaluku minisarjan katsomisen jälkeen. Minisarja oli, kumma kyllä, muuttanut loppuratkaisua oleellisesti. Outoa ranskalaisilta; yleensä moista näkee Hollywood-tulkinnoissa.. Ja Monte-Criston jälkeen oli luettava valittuja osia Papillonista, niissä kun on aika paljon samaa.

Tuire Kaimio: Eläinnäyttelijöitä
Pikemminkin kuvakirja, mutta oli siinä aika paljon luettavaakin. Taas sellainen kirja, joka oli ”pakko” saada dokumentin näkemisen jälkeen. Eläimet ja niiden käyttäytyminen nyt vaan on niin mielenkiintoista…

Natsume Soseki: Botchan
Terry Pratchett: Eric
Kaksi uusintalukua, toinen tylsänä työpäivänä, toinen eilen päättyneellä risteilyllä (taas oltiin syömässä ja nukkumassa laivalla!).

Vastaisku

Kun selkä on kunnossa (tai ainakin parempi), reuma keksii toisen keinon kiusata: iriitti! Kohta on viikko sairastamista takana, ja homma on juuri niin ärsyttävä kuin aina ennenkin. Tippoja silmään vähän väliä, surkea lähinäkö, josta sitten johtuu päänsärky jos yritän lukea tai jos istun pidempään koneen ääressä.. ja kaikesta tästä seuraa tietysti yleinen ärtymys ja väsymys.

Onneksi viikonloppu oli silti mukava. Nyt on mm. nähty Mann’s Street (”Discovered M.S.: 120 XP gained”) ja Henkan opiskelijakämppä, harrastettu, nähty tuttuja ja  hoidettu velvollisuuksia.

Tammikuun kirjoja

Robin Hobb: Renegade’s Magic
Hiukan liian pitkitetty (silti hyvä) päätösosa Soldier Son -trilogiaan.

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
Uusi Maria Kallio -dekkari, taattua tavaraa. Oli pakko lukea loppuun, vaikka kello kävi neljää ja herätykseen oli enää pari tuntia …eli tosi hyvä.

Joulukuussa en lukenut yhtään kirjaa loppuun, vaikka aloitettuja oli monta. Tässä kuussa tuli kaksi valmiiksi, jospa ensi kuussa kaksi lisää..?