Meillä on edessä ja osittain jo takanakin kulttuurin täyteinen loppuvuosi. Ensin olemme lähes koko vuoden kulttuurittomassa tilassa ja sitten räjäytetään potti kerralla.

Viime lauantaina olimme Miiran kanssa Salossa Kulttuuritalo Kivassa nauttimassa Susanna Haaviston ja Edith Piafin vuoropuhelusta. Pakko saada laulaa on jo parin vuoden takaa tuttu ja tuntui, että esitys oli vain parantunut. Esitys on paikoitellen hyvin hyvin rankka, ja esityksen aikana omat ajatukset liitelevätkin elämän eri laidoilla. Minulle syksy on aina itsetutkiskelun aikaa, eikä tämäkään vuosi ole tehnyt sen suhteen poikkeusta.

Tänään nautin hyvästä Xeniitti-seurasta Turun kaupunginteatterissa, kun kävimme porukalla katsomassa Ronja ryövärintyttären. Aikuisina olimme hyvin pieni vähemmistö yleisön joukossa, mutta eihän se menoa haittaa. Esityksessä oli mainiosti käytetty hyödyksi eri ilmaisun muotoja ja minuun se ainakin upposi. Olin varjellut itseäni, enkä  verestänyt muistiani lukemalla kirjaa ennen esitystä, mutta nyt voin sen tehdä.

Lauantaina pääsen taas erilaisen kulttuurin pariin – Sigyn-salissa on Mizmar ry:n 5-vuotisjuhlanäytös Raqs DeLilah ja luvassa on ”klassisen itämaisen tanssin lumoa ja kimallusta, modernin tribalin ja fuusion iloa, henkeä salpaavaa fantasiaa ja flamencon ylväyttä”. Kuulostaa aikast hyvältä.

Joulukuullekin olemme jo varanneet kolme kulttuuririentoa. Valitettavasti YL:n perinteinen joulukonsertti jää meiltä väliin, koska valitsimme kyseisen illan ohjelmistoksi mieluummin Eija Ahvon ja Susanna Haaviston joulukonsertin. Tässä kohtaa voi vaan miettiä, miksi kaikki kiva pitää olla samana iltana?

Elämäni teemaan sopii Teatteri Kantanäyn uusin ravintolakabaree Homo ei vanhene koskaan (ikäkriisi ei vielä kolkuta ovellani, mutta ehkä senkin aika joskus on, XXX ei taida riittää). Ei kerta homoo tee oli niin mainio, että olemme varanneet jo liput kahteen näytökseen (osittain kyllä käytännön syistä, kun kaikki, joiden kanssa haluamme esityksen nähdä, eivät päässeet samaan näytökseen).