Öh.. joo. Niin se aika rientää. Viikonloppuna oli siis Xenautica II (joka minusta ainakin meni tosi hyvin, mutta virallinen raportti puuttuu vielä) ja sitä ennen hankimme taas "perheenlisäystä". Nyt meillä on kaksi pikku roborovskia Lassi-vanhuksen ja Tina-tytsyn lisäksi.
Robojen nimiksi tuli Tiuhti ja Viuhti (T on "tavallinen", V vaaleanaamainen eli "husky") ja niiden ainakin pitäisi molempien olla tyttöjä. Toisaalta, niin piti Putsinkin.. ja Minna on nyt aika pessimistinen noista kahdesta; epäilee, että meillä on pian läjä pikkuroboja, koska Tiuhti on niin paksu. Minä olen sitä mieltä, että Tiuhti on ihan normaalin roborovskin mallinen: ei niillä pidäkään olla selkeästi havaittavaa kaulaa tai vyötäröä. Kuvassa Viuhti.
Robontirppanat nahistelevat äänettömästi ja siksi onkin vaikea tietää, milloin ne ovat sovussa ja milloin eivät. Kohtaaminen terraariossa näyttää tapahtuvan kolmella eri tavalla: pusu (ja eri teille), nuuhnuuh (ja hetken kuluttua eri teille) tai nuuhnuuh, mitähittoa?! – tappelu. Joka tapauksessa meidän pitää olla valppaina, sillä jos jompikumpi haavoittuu edes vähän (ts. verta alkaa näkyä), tirppanat erotetaan.
Lassi ei todennäköisesti elä enää pitkään, mutta ei se näytä kärsivänkään. Kummallinen juomapullon "ahdistelu" ja hyppiminenkin oli vain tekemisen puutetta, sillä homma loppui kuin seinään, kun Lassi sai taas oman juoksupyörän. Nyt kaikilla on juoksupyörät, tirppanoilla metallinen (mutta sen raivostuttava kitinä loppui, kun sivelin pumpulitikulla rypsiöljyä pyörän akseliin) ja pahvilla päällystetty.
Eilen en postannut kirjalistaa, koska kirjoja oli vain yksi (joulunpyhien jälkeen on ollut taas liian vähän aikaa lukea). Keskeneräisiähän en listaa.. ja niitä on tällä hetkellä kolme.
Eilisillan parhaat naurut saimme perjantaisesta Kovan Lain jaksosta, jossa "online journal" oli käännetty suorakytköspäiväkirjaksi. Onneksi myöhemmin puhuttiin vain lyhyesti päiväkirjasta! Huhhuh, kaikkea ne kääntäjät keksivätkin..
Eilen en juuri muuta tehnyt kuin nukuin, roudasin ostoksia (Minna hoiti kauppareissun ja herätti lähtiessään kotiin päin) ja kävin Minnan kanssa syömässä; hänelle possunleikettä, minulle hampurilaisateria "aamiaiseksi". Roskaruokakiintiö tuli taas täyteen: pizza pari päivää sitten ja burgeri eilen – nyt ei taas tarvitse pitkään aikaan koskea niihin.
Toisilla oli tipaton, meillä roskaruoaton tammikuu.. ja minä aion vielä jatkaa helmikuunkin samalla linjalla. Sitäpaitsi naposteluporkkanat ja pähkinät (erikseen) ovat tosi hyviä!
Ilta meni rästiohjelmia katsellen ja koneella käkkien. Lopuksi vielä vähän lueskelua sängyssä ja petiin ehkä vähän puolenyön jälkeen – en katsonut kelloa. Nukuin huonosti ja kipeä selkä pakotti lopulta nousemaan ylös joskus seitsemän—puoli kahdeksan maissa. Potuttaa.
...ettei jotain hyvääkin. Yö oli kamala: vaikka väsytti, kipeä selkä ei antanut nukkua, heräilin useampaankin otteeseen ja oli pakko nousta ylös selkää lepuuttamaan. Takaisin petiin aamuyöllä ja hereille taas, kun Minnan herätyskellot ja kelloradio alkoivat mesota. Minnan lähdettyä töihin yritin nukkua uudestaan, mutta heräsin pian kahdeksan jälkeen siihen samaan kipuun kuin aiemminkin. Ylös – taas.
Ellen olisi noussut ylös, en olisi nähnyt vastausta sähköpostiini. Olipa piristys! Heti Aapeliin ja omaa hahmoa virittelemään. Tuossa se nyt on – vähän femmehän siitä tuli (vartalon muoto ja siihen sidotut vaatteet antavat omat rajoituksensa), mutta ihan riittävän näköinen ja sopivan tyylinen minulle. Ei tässä (inho)realismiin tarvitsekaan pyrkiä.
En ollutkaan pariin päivään ehtinyt pelata (Minna tosin sitäkin enemmän), mutta tänään pelasin pari yksinpeliä. Vieraiden kanssa en pelaa kovin mielelläni vaan odotan iltaan, jolloin voin saada pelikavereiksi Minnan ja Piskin.
Nyt väsyttää, nälättää ja jomottaa. Pitäisi varmaan ryhdistäytyä: ottaa särkylääke, syödä aamupalaa ja käydä kotitöiden kimppuun. Keittiössä odottaa läjä tiskejä, olohuoneessa kasa puhdasta, lajittelematonta pyykkiä. Ja eilen illalla lainaamani palapeli nököttää eteisessä liiankin houkuttelevan näköisenä...
Iltapäivällä menen museolle, pitkästä aikaa. Siis jos en ole ihan tolkuttoman väsynyt ja jumissa.
Aapeli-jutusta huolimatta eilinen ei sitten ollut minun päiväni. Selkä jumitti vielä iltapäivälläkin niin, etten uskaltanut lähteä ulos (siellä on liukasta!). Astioita tiskasin systeemillä "seistään kunnes sattuu, sitten istumaan kunnes se sattuu, sitten seistään taas"... eli pätkittäin.
Ennen tiskauksen aloittamista viipaloin vähän peukaloani hankalasta paikasta, melkein nivelen kohdalta, mutta onneksi sain verenvuodon loppumaan alkuunsa. Pidin sitten riemunkirjavia laastareita puristamassa haavaa kiinni kaiken päivää. Tänään, kun vaihdoin laastaria, osa haavasta repesi uudelleen auki (oli pirulainen tarttunut haavatyynyyn). Taas puristusta ja kiristystä.
Minna tuli eilen yrmynä kotiin, koska en ollut vastannut hänen soittoihinsa (en kuullut, kun olin tiskaamassa). Ruoka ja Aapeli pelastivat tilanteen.
Menimme aikaisin petiin ja vähän ennen kymmentä nukkumaan. Kolmen tunnin unien jälkeen selkä pakotti taas ylös, mutta kun sitten menin uudestaan sänkyyn (istuskeltuani ensin koneen ääressä ja torkuttuani olohuoneessa) nukuin aamuun asti. Silti väsyttää. Keskiviikkona pitäisi taas olla pirteänä aamuvuorossa.
Kaipa tämä tästä paranee.. Illalla on sitä paitsi kyldyyriä ja fanitusta tiedossa.
Vitonen Skrubulta.
1. Käytätkö sähköistä kalenteria vai paperista? Mitä?
Nyt on taas käytössä paperiversio. Minulla oli vanha kämmenmikro, mutta käytön puutteessa (unohdan aina tarkistaa tiedot) sen akku tyhjeni ja kaikki tiedotkin hävisivät. Olen yrittänyt käyttää myös nettikalentereita, mutta unohdan aina tarkistaa nekin (pitäisi kai olla joku, joka käynnistyy automaattisesti aina kun konekin). Nyt on käytössä Moleskine, jossa on tilaa sivu per päivä. Se on hieno!
2. Sähköinen: Käytätkö äänimuistutuksia merkkipäivien ja tärkeiden tapahtumien
yhteydessä? Paperinen: Minkäväriset kannet?
Kännykkään laitan joskus äänimuistutuksia, en merkkipäivien suhteen. Ne tärkeimmät muistan ilmankin. Moleskinessa on aina mustat kannet ja hieno kumilenkki, joka pitää kirjan "koossa". Siinä on myös tasku irtolapuille, joita aina tuppaa kalenterin väliin kerääntymään.
3. Tunnetko olevasi liian sidottu kalenteriisi vai pystyisitkö elämään ilmankin?
En pysty elämään ilman, koska olen niin lahopäinen. En ole myöskään sidottu kalenteriin, koska ei niitä tärkeitä menoja nyt niin hirmuisen paljon ole...
4. Tuherratko kalenterin täyteen vai kirjailetko vain merkintöjä?
Ensin ne merkinnät. Sitten, tapahtuman jälkeen, pari juttua muistin tueksi (mitä tehtiin, mitä erityistä tapahtui jos tapahtui).
5. Unohdatko tapahtumia vaikka ne olisi kirjattu ylös?
Unohdan. Edelleenkään kalenteri ei muistuta olemassaolostaan, ellei se ole selkeästi näkyvillä. Eli jos se on repussa, saatan unohtaa tarkistaa asiat.. ja sitten Minna kiukkuaa, kun olen – taas – ihan pihalla.
Minna on taas katsonut Innoa, ja on taas vaihteeksi kyllästynyt tähän kämppään. Jokaisen Innon jälkeen sama juttu, samoin jos jollain kaverilla on kiva asunto (kuten eilen; oli jonkun luokkakaverin tupaantuliaiset). Eniten täällä ärsyttää tavaran määrä ja sen sotku, mutta sitten: kaikki uusiksi – mitään vanhoja huonekaluja ei saisi ottaa mukaan, kun täältä joskus lähdetään (vain kirjahylly ja ehkä keittiön pöytä).
Muutto täältä vaatii siis vielä enemmän rahaa kuin pelkkä uuden asunnon hankkiminen, joten kyllä täällä vielä jonkin aikaa oleillaan.. Minnan suureksi harmiksi.
Minulla on yksi työtoveri, jolla on paha tapa sanoa kaikkea huonoa homoksi. Tapanani on tehdä pieniä vastaiskuja, kuten hänen huomauttaessaan: "toi homo meni vaan ohi" (...tekemättä jotain, mitä olisi pitänyt), kääntää äkkiä pääni ja kysyä muka innostuneesti: "Kuka? Missä?" Tehoaa yleensä vähäksi aikaa, vaikka tyyppi aina puolusteleekin "pinttyneitä puhetapojaan" ja sanoo, ettei tarkoita sillä mitään..
Pari päivää sitten työtoveri pudotti kasan tavaraa (ei mitään rikkimenevää, mutta tavaroiden kerääminen on hidasta) ja huudahti: "Nää vitun homokamat ei vaan voi pysyä paikoillaan!" Hetkeä myöhemmin minultakin putosi tavaroita (eri juttu, pieniä ja tosi hitaita kerätä taas kasaan) ja sanoin: "Eikä nääkään saatanan heterokamat voi olla putoilematta!" tai jotain tuollaista.
Tälle työkaveri nauroi makeasti (mutta esitti taas "pinttyneet puhetavat" -puolustuksensa), ja kun toiset tulivat tauolta, kertoi heille ensi töikseen minun tokaisustani, hyvänä vitsinä tietenkin. Oli selkeästi missannut koko pointin.
Lähtiessäni tauolle pudotin rannekkeeni (enkä huomannut sen pudonneen). Työkaveri tuli perässä ja kysyi, olinko pudottanut sen, ja sanoi sen olevan "tuolla lavan päällä." Hänelle ei ollut tullut mieleen nostaa sitä ylös ja tuoda sitä minulle, vaan sain itse palata työpisteelle ja hakea sen!
Tauon jälkeen halusin jäädä pakkaamaan, en istumaan ja näpertelemään. Homotteleva työtoveri kuitenkin huuteli ja ruinasi jotakuta tulemaan istumapaikoille, hänen viereensä. Tein itsepintaisesti pakkaushommia, kunnes hän oli huudellut nelisen kertaa, eikä kukaan muukaan pakkaajista lähtenyt. Istumaan asettuessani sanoin hänelle, että minua pänni tehdä samaa hommaa jo toisen kerran saman vuoron aikana, mutta ennen kaikkea minua pänni tehdä sitä "tollasen saatanan heteron kanssa".
Loppupäivänä en sanonut hänelle mitään, eikä hänkään minulle.
Jokohan tuo oppisi? Viime yönä ei tullut ainoatakaan homokommenttia.
K (nimi muutettu viattomien suojelemiseksi) sanoo:
teidän virmaan pitää kyllä reklamoida useammin kuin mihkään muuhun!
K sanoo:
lupaanko säärtä ja tissiä jokaisesta updatesta vai mitähäh?
Kai tässä sitten pitää hieman yrittää...
Töitä on nyt tehty kolme viikkoa ja päivä. Tuntuu, että kaikki käytännön asiat ovat vielä ihan päin puuhelvettiä, mutta onneksi ne hetket, kun saan tehdä sitä varsinaista työtä, ovat ihan mukavia. Eiköhän tämä tästä joskus, ehkä. Alkaa kyllä usko vähitellen loppua. Maanantaina ajattelin, että olen onnellinen (työmielessä), kun puhelimeni kytketään, mutta en aavistanut minkälaisia (kivoja ja pieniä...) ongelmia siitä seuraa.
Tänään aamupäivällä olin niin urpo, että unohdin kännykän kotiin. En sitä oikeastaan kaivannut, mutta kun huomasin, ettei se ollutkaan taskussani, kaipaus nousi pintaan. Kotiin tullessa minulle sentään oli tullut viestejä ja yksi puhelukin. Normaalisti unohtunut puhelin tarkoittaa sitä, ettei viestejä tai puheluita ole lainkaan.
Päivän kruunasi housujen repeäminen. Pakkoko sen stanakeletun lämppärinpiuhan on oltava niin tiukka, että joudun lumikinoksen päällä kykkien tökkimään sitä täydellä voimalla reikään? Häh? Revenneet housut olivat vielä ne paremmat kaksista yleiskäyttöhousuistani, joiden odotettu elinikä oli ainakin kesään asti. Perkele, pakko ehtiä ostoksillekin jossain välissä.
Iltavuoron jälkeen aamuvuoro on suoraan sanottuna ihan perseestä. Tulin kotiin reilu tunti sitten ja seitsemän jälkeen pitää taas lähteä liikkeelle. Nettiaddiktio on kyllä hävinnyt ihan kokonaan töiden ja olympialaisten myötä.
Viime viikonloppuna olimme Tampereella junalla (oikea lomamatka!!). Omppuhotelli oli aika mainio (sunnuntaiaamun palohälytys oli ilmiselvästi taktikoitu yritys saada ihmiset hereille ja ulos tarpeeksi ajoissa). Saimme valtavasti ideoita kesäreissuamme varten! Mixeissäkin tuli käytyä juomassa parit juomat.
Ylihuomenna matkaamme Helsinkiin. Olemme yrittäneet pitää minimissä kaikki perheen ulkopuoliset tapaamiset, jotta saamme jonkinlaista lomaakin. Takaisin tulemme vasta maanantaina, minulla on vapaapäivä! Miira pääsee maanantaina suoraan töihin.
Jos uskaltaisin, mainitsisin tässä kohtaa meneväni sänkyyn tuijottamaan hetkeksi curlingia (joka on aivan tajuttoman sikamakea laji).
Provokaatio on turkulaisen avioparin veppiploki elämästä sateenkaarilinssien läpi.
Vieraskirja
Sposti
Minna: minna @ tsirp.net
Miira: miira @ tsirp.net
Lisää Provo Blogilistan suosikkeihisi
Bannerit linkitystä varten
Sivut teki Minna.
