Tänään verkkopankissa käydessäni huomasin jotain vallan mainiota.
30.08.2004 Pano 9,30+ OY VEIKKAUS AB
Enää en ole lottoamisessani kuin, ööh, paljon miinuksella. Mutta sitä jättipottia odotellessa nämä neljä oikein voitotkin kelpaavat kyllä. Siirsin voiton heti säästöön, niinhän olen sanonut tekeväni, kun voitan lotossa. En kyllä ole ihan varma, olenko tarkoittanut myös näitä pikkuvoittoja.
Jos minulla olisi lotossa seitsemän oikein, niin aivan ensimmäiseksi ostaisin auton (ei se kuume katoa, vaikka yritän kovasti). Sitten maksaisin opintolainat pois. Sen jälkeen alkaisimme etsiä omaa asuntoa.
Nyt Mira tuli. Meillä on ex tempore piimähyytelökakkukokkis, jonka keksin tunti sitten. Eilen päätin, että lähden Miiran kanssa viikonloppuna Helsinkiin. Mitäköhän minä vielä keksin?
Keskiviikkona oli sitten Valkyyrian vuoro. Ringin toinen osa ja ensimmäinen "kunnon pituinen" ooppera. 4h 40m, mutta väliaikojen kanssa vähän yli viisi tuntia. Herkkua korville!
Vanhojen tuttujen lisäksi oli pari uutta iloista yllätystä. Jyrki Anttila Siegmundin roolissa oli tosi hyvä, ja (meille aiemmin ihan tuntematon nimi) Nina Stemme Sieglindenä oli loistava! Näitä kahta, mutta varsinkin jälkimmäistä, täytyy pitää silmällä.
Jossain vaiheessa oopperaa toivoin, ettei se loppuisi ollenkaan.. mutta loppuihan se. Valkyyrian finaali on upea kuin mikä. Ja lisää herkkua tulee taas lauantaina.
Ensimmäisellä väliajalla Thua osti minulle Ring-T-paidan, johon on kuvattu juuri Valkyyrian loppukohtaus. Hiano!! Mutta tämän paidan säästän – otan sen käyttöön vasta ensi kesänä.
Oopperan jälkeen tapasin pikaisesti komikamun, Anna-Leenan, mutta solisteja ei enää ehditty odottaa. No, heillä taisikin olla vielä joku tilaisuus esityksen jälkeen.. ja meillä oli kiire tahoillemme – iltapalalle tai -juomille.
Nyt vielä repun pakkaus, niin olen valmis lähtöön aamulla.
IIH! Tahtoisin kovasti tuollaisen sinisellä LEDillä varustetun. Missy on aina varoittanut, että tuolle sivustolle ei saisi mennä... olisi pitänyt uskoa.
Lähtöä edeltävä ilta venyy joka kerta liian pitkäksi. Pakataan viime tingassa, kun pitkin päivää ja iltaa mielessä ovat pyörineet ihan muut asiat. Nukkumaan mennessä pelätään, että aamulla nukutaan pommiin... ja seuraavan reissun koittaessa taas samat kuviot.
Ikinä ei opita. Mikä meitä vaivaa?
Eilen oltiin katsomassa Siegfried. Hieno esitys, kuten edellisetkin, vaikka nimiosan esittäjä oli kyllä ollut aiempina vuosina parempi. Vakioporukka vain petrasi menoaan ja tässä oli yksi yllätyskin: Erja Wimerin esittämä Erda. Olihan tuo aiemminkin äänessä, mutta tässä hän pääsi oikein kunnolla vauhtiin – ja me nautimme! Upeampaa ja voimakkaampaa alttoa harvoin pääsee "livenä" kuulemaan.
Ensimmäinen väliaika kesti peräti 45 minuuttia, ja sen aikana me söimme piknik-välipalan, joka yleensä on vakioeväs Savonlinnassa: graavisiika-voileipiä.
Oopperan loppuvaiheilla iski päänsärky, joka äityi aika pahasti; todennäköisesti se johtui kofeiinin puutteesta. Lisäksi minulla alkoi olla paha olo – tuntui siltä, kuin salista olisi loppunut happi – joten Piersonista ja oopperan upeasta finaalista huolimatta en juurikaan nauttinut viimeisistä viidestätoista minuutista. Halusin vain äkkiä pois ja helpottamaan oloani.
Kotiin päästyä lääkkeet naamaan ja petiin. Muut söivät iltapalaksi voileipiä ja pannukakkua. Minua pelkkä ajatus syömisestä etoi.
Tuskin salista happi loppui, mutta pahalta se tuntui. Onneksi ei tarvinnut seistä missään...
Eiliseen, sunnuntaihin, mahtui mukavaa oleilua, pikavisiitti Evan luo (kiitos herkuista!) ja vähän pidempi visiitti Jussin luo. Nyt voi Minnakin sanoa käyneensä Kauniaisissa, ainakin parinkymmenen sekunnin verran.
Myöhäisillan ohjelmassa oli saunomista, mutta minä sain lojua löylyssä hyvän aikaa, kun eukk— siis rakas vaimo bondasi vanhempieni kanssa, ryyppäsi ja jutteli. Mihin tämä maailma oikein on menossa?!
Tänään käytiin Vanhassakaupungissa leikkimässä turistia ja Piskin kanssa pubissa. Kallion William K:ssa syötiin välipalaa sekä kiinteänä että nestemäisenä ja sitten palattiin "Tipulaaksoon". Piski tarjosi siideriä, vanhemmat tartar-pihviä normaaleine ruokajuomineen... ja sulattelun jälkeen Minnan olikin jo lähdettävä kotiin.
Saatoin Minnan pikajunaan. Loppuillan ajan tekstiviestit sinkoilivat edestakaisin.
Olen soppaihminen. Tykkään kaikenlaisista keitoista. Yleensä en katso minkäänlaisia ohjeita, vaan heitän soppaan sitä, mitä kaapista löytyy. Tänään tein yhtä lempisoppaani eli soppaa, jossa on perunoita, porkkanoita, paljon kesäkurpitsaa, jauhelihaa, herne-maissi-paprikaa ja sipulinvarsia. Nams!
Keittojen huonona puolena voisi mainita sen, että niitä ei koskaan riittävästi. Ekana päivänä soppaa menee kurkusta alas ainakin kolme erittäin kukkurallista lautasellista (viiden litran kattilasta menee siis melkein puolet jo minun suuhuni). Sitten jäähtymistä odotellessa on pakko käydä lusikoimassa aina välillä. On hyvä, jos seuraavana päivänä saa yhteensä kolme normaalitäytteistä lautasellista ruoaksi kahdelle hengelle.
Koulun sähköpostissa on jotain häikkää. En ole päässyt postilootaani sitten iltapäivän lainkaan. Se harmittaa, koska tiedän, että siellä on sellaista postia, mikä minun olisi hyvä nähdä. Ehkä se jo huomenissa on tolkuissaan. Muuten pitää vain mennä jututtamaan erästä, joka sitä postia on lähettänyt (ja sehän olisikin aivan hirmuisan kamalaa 
).
Eilen selvisi, että minä saan uuden etuliitteen. Minusta tuli vuorotyöläisen vaimo. Edessä on siis mielenkiintoisia aikoja, eikä vähiten siksi, että meidän molempien tarvitsee tottua uudenlaiseen elämänrytmiin.
Kieroa huumorintajuani myös kutittelee tämän hetkinen tilanne. Meillä ei olisi tällä hetkellä varaa siihen, että Miira aloittaa uuden työn toisessa kaupungissa, jonne matkaaminen maksaa. Sangen huvittavaa.
Tiistain ja koko männäviikon kruunasi Jumalten tuho, Ringin finaali. Se oli (taas) uskomattoman upea. Orkesteri, kuoro ja solistit panivat parastaan ja jopa se vähän munaton Siegfried petrasi loppua kohti.
Kieroilua, tuskaa ja tuhoahan tuo viimeinen osa on täynnä, mutta siitä tulee mahtavaa musiikkia. Symboliikkaa ja viittauksia on roppakaupalla, ja kaikki päättyy tuleen... sekä veteen. Tätä sormusta ei heitetä Tuomiovuorelta alas laavavirtoihin :-)
Aplodit kestivät ansaitusti hyvän aikaa, mutta minä ihmettelin, mihin orkesteri jo niiden puolivälissä alkoi tehdä lähtöä. Riemu oli suuri, kun koko poppoo olikin kavunnut lavalle, monet soittimineen kaikkineen. Huusin kurkkuni kipeäksi ja taputin niin, että käsivartta jomotti jonkin aikaa jälkeenpäin..
Nukkumaan vasta yhdeltä, vaikka oopperasta oltiinkin ulkona jo pian yhdentoista jälkeen. Piti jutella Minnan kanssa ja järjestellä asioita. Musiikki soi päässä vielä tänäänkin; tosin ei enää yhtä mittaa, kuten tiistaiyönä ja keskiviikkona.
Piti tänään käydä hoitamassa erinäisiä asioita, mutta unohdin puolet: unohdin pyytää työkkäristä verokorttini ja unohdin palauttaa myöhästyneet levyt kirjastoon. Höhhis.
Eilispäivä ja ilta menivät työn opettelussa ja erinäisten ohjeiden saamisessa, tänään on sitten ensimmäinen oikea työpäivä – tai pikemminkin työyö. Menen kymmeneksi ja pääsen huomenaamulla kuudelta pois. Huomenillalla taas sama juttu, mutta loput viikonlopusta on sitten vapaata.
Mietin ja jännitän tässä vain sitä, ehdinkö ennen vuoron alkua tehdä kaiken ja vielä oikeassa järjestyksessä. Toivottavasti bussi on pikemminkin etuajassa kuin myöhässä!
Sain eilen laukata töihin kieli vyön alla, että ehdin. Henkilökortin ja avaimen saamisessa tuhrautui kallista aikaa, mutta tuskin minuutti tai kaksi haittaa..? Työ sujui ihan hyvin, en tehnyt isoja mokia ja pienistäkin (2 kpl) selvisin nopeasti. Porukassa oli lisäkseni kaksi miespuolista otusta, joilla oli melkoisen rento asenne hommiin (= pitkät tauot). Minä sitten yritin olla täsmällinen ja selvitä lyhyillä tauoilla.
Tänään: rauhallisen iltapäivän jälkeen paniikkia ja pakkaamista, kaiken mahdollisen järjestelyä ja Minnan saattaminen junaan. Kohta pitää itsekin taas olla menossa. Nyt jo hieman rauhallisempana kuin eilen.
Kuinka moni duunari saa "yöunilta" herättyään teetä, uunituoreita sämpylöitä ja pannukakkua mansikoiden kera? Herääminen oli tosiaan miellyttävä tänään.
Yövyimme viikonlopun aikana poikkeuksellisesti Tuskilla ja Spiballa. Se oli erittäin mukavaa vaihtelua ainaiseen appivanhempien luona majoittumiseen. Varsinkin nyt, kun sain taas tarpeekseni siitä, että vaikka tekisin mitä vain tai olisin millainen tahansa, niin minä olen iso peikko, josta Miiran isä ei pääse yli.
Huomasin siis taas, kuinka erilainen maailma on ei-heteroseksuaalin silmin. Kun appiukko esitteli heteropareja, löytyi sydänkäpyjä ja sulhoja, mutta minut esiteltiin elinkumppanina. Voi pyhä sylvi. Minä en ole mikään vitun elinkumppani. Vaimoa se mies ei tule koskaan saamaan suustaan ulos, kun on meistä kyse, mutta elämänkumppani tai puoliso olisivat olleet neutraaleja, mutta kertoneet asian. Puoliso olisi tietenkin ollut mieleisin, mehän kuitenkin virallisesti olemme toistemme puolisoita.
Valitettavasti vaimo ja käly saivat kuulla tästä aivan liikaa, joten en pitkästytä teitä enempää. Minun pitää itsekin näköjään päästä appivanhempieni yli.
Muuten Miiran sukulaisten ja tuttavien tapaaminen oli mukavaa. Muutama henkilö erottui todella edukseen. Ja ruokakin oli ok ja viinaa oli riittävästi. Ihan onnistunut ilta (kunhan vitutuskäyrää ei huomioida).
Kumma päivä. Normaalisti paljaita jalkojani on tänään verhonnut villasukat. Silti aion lähteä kauppaan pitkissä housuissa ja lyhyissä hihoissa (ja normaaleissa sukissa).
Operaatio Blond Spray on taas alkanut. Kerron tuloksista, jos jotain kerrottavaa on. Nyt olen jopa keksinyt, miten saan suihkeen pysymään parin sentin hiuksissani.
Olisipa tiedossa stressitöntä ja täysin vapaata lomaa pari viikkoa. Siivoaisin perusteellisesti koko kämpän. Ehkä pitäisi vain aloittaa declutterointi.
********
Ou nou! Huomasin löytäväni melkein jokaisesta säläpersoonallisuudesta jotain tuttua... ei ihme, että tämä paikka on täynnä kaikennäköistä epämääräistä.
Sunnuntai-iltana luulin tätä vain pahaksi allergianuhaksi, joka iski kun siivosimme yhden terraarion. Eilen nenäliinoja kului jo roppakaupalla ja "sementtipäätä" lukuunottamatta olo oli sama kuin sunnuntainakin. Yötä kohti meni pahemmaksi ja tänään olenkin jo kunnolla räkätautinen. Hurraa.
Töistä ei voi jäädä pois, koska pitäisi mennä hakemaan lääkärintodistus, ja koska olen ollut niin vähän aikaa töissä, että en saa sairiksen ajalta senttiäkään. Eikä minulla ole kuumettakaan, nuha ja viheliäinen olo vain. Piru, mikä ajoitus!
Energia ja tuottavuus ovat tietysti nollassa, joten kaikki, mitä pitäisi tehdä, lykkääntyy entisestään. Omatunto kolkuttelee, mutta en jaksa.
Olen kahden vaiheilla, katsoisinko World Cup -finaalin vai en. Ja jos katson, niin katsonko suorana vai vasta seitsemältä. Kuitenkin kukun vielä hereillä jonkin aikaa, mutta koska katsoisin matsin sohvalta, niin luomet voisivat ikävästi häiritä näkemistä. Ehkä sitten yritän aamulla, mutta epäilen kyllä, onnistunko silloinkaan.
Miiran yötöissä se hyvä/huono puoli, että saan/joudun nukkumaan yksin. Joinain päivinä se on mukavaa, mutta useimmiten on vain ikävä. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on kiva jutella, mutta en minä hirveästi viitsi yksikseni keskustella ääneen. Kai tähänkin tottuu. Nyt vielä murehdin, miten se raukka jaksaa siellä räkäisen päänsä kanssa.
Huvittavaa tässä on se, että minä olen sellainen henkilö, joka ei pahemmin välittänyt nukkua kenenkään kanssa samassa sängyssä. Itse asiassa se oli minusta vastenmielista. Niin ne ihmiset muuttuu vanhetessaan.
Ikinä en ole nähnyt Minnan vaihtavan vaatteita ja ryntäävän ulos niin nopeasti kuin tänään, kun jäätelöauto tuli meidän parkkipaikallemme! Hurja rynnistys alas ja parin minuutin kuluttua takaisin ylös jätskikassin kanssa. Söimme ensimmäiset herkut heti, loput ahdettiin pakkaseen. Onneksi emme olleet ehtineet vielä täydentää ruokavarastoja...
Sain henkilöstöpalvelusta soiton. Meitä resurssipankkilaisia (ekstraajia, hätäapuhenkilöitä) ei enää tarvitakaan. Tietysti tilanne voi muuttua hyvinkin pian, mutta huomisen ja mahdollisesti loppuviikonkin (ensi viikosta taas ei kukaan tiedä) olen vapaa. Potuttaa vähän, kun vasta pääsin töihin kiinni, mutta toisaalta on ihan hyvä koittaa toipua tästä flunssasta kaikessa rauhassa.
Huomenna voisin taas painella museolle tekemään rästejä pois.
Kunnallisvaalit kolkuttelevat oven takana ja olin jo miettinyt, mistä alkaisin metsästää sopivaa ehdokasta. Enää ei tarvitse etsiä. Ehdokkaani on oikeasta puolueesta, ajaa oikeita asioita ja on vielä kaiken lisäksi söpö. Kuka enää voi väittää, ettei blogien lukemisesta olisi mitään hyötyä?
Valvoin sitten toiseen erään ja 2-1 lukemaan asti. Aamulla, kun Miira tuli kotiin, kävin katsomassa tuloksen. En voi sanoa yllättyneeni.
Shoppailimme tänään Miiran syntymäpäivärahoilla etanapannuja. Sitten Stokkan herkkuun ostamaan kaikkea hyvää ruokaa. Etanat jätimme suosiolla myöhempään, koska olimme vasta kymmenen jälkeen kotona. Kevyeksi iltapalaksi söimme fajitaksia. Itse asiassa se oli kyllä päivällinen.
Jätskejä on jo mennyt aika monta... onneksi. Saamme sentään joskus jotain muutakin pakkaseen kuin nuo 27 jäätelöä. Mutta on se Rölli-sekoitus hyvää!
Hei, sinä googlettaja, joka mietit, miten saat css-tiedoston auki, niin avaa se joko jollain tekstieditorilla (esim. notepad) tai selaimella.
Ei museolle. Liian kipeä ja väsynyt. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, koska selkä on yskimisestä ja aivastelusta tohjona. Jo viime yönä oli vaikea nukahtaa, koska vähän joka asennossa sattui ja selkä yritti vetää kramppiin. Lisäksi kurkku on "sisäpuolelta turvoksissa" ja jokainen rykäys tai yskähdys tuo ylös jotain piikikästä. Sattuu.
Nousin ylös aika pian sen jälkeen kun Minna oli lähtenyt kouluun. Olohuoneessa on hyvä istua Pratchettia lukien ja teetä juoden. Isän ja Mustin synttärirahat sijoitettiin siis ruokakulttuuriin ja kirjallisuuteen: ne Minnan mainitsemat etanapannut ja kaksi pokkaria – Pratchettin The Wee Free Men ja Hobbin Liveship Traders -trilogian kakkososa, Mad Ship.
Selailin uudet pinseriläiset läpi ja merkkasin ne pari tuttua, joita olin jo aiemmin lueskellut, sekä pari uutta, lähinnä matkoihin ja eksoottisiin paikkoihin liittyvää blogia. Nojatuolimatkailukin voi avartaa.
Ja takaisin olohuoneeseen. Jopa tämä yleensä mukava ja kaikin puolin hyvä työtuoli on selälle liikaa.
Heräsin liian myöhään. Tuloksena kipeä selkä ja entistä kurjempi olo. Päivä on sujunut lievässä pöhnässä, yskien (varovasti) ja nenää niistäen. Räkä sentään irtoaa jo ja eilinen korvan tukkoisuus alkaa vähentyä. Ei edes jomota enää.
En muista puoliakaan niistä asioista, mitä minun piti tehdä. Kuukaudenkirjan peruutus sentään meni ajallaan, ja seuraavaksi maksan tuon yhden laskun. Mutta mitä muuta minun piti? Oliko tänään jotain kiirellistä tehtävää? Toivottavasti ei.
Minna pääsee kohta koulusta, pitänee laittautua edes jotenkin säädylliseen kuntoon. Käytetyt nenäliinat pois pöydältä, hiusten pesu ja jotain sellaista. Ja teenpurut roskiin.
Ajattelin blogata pikaisesti ennen nukkumaanmenoa. Hain silti hyllystä cd:n. Levy aiheutti pahan nostalgiafiiliksen (itse asiassa tämä levy aiheuttaa sen melkein joka kerta). Ei hyvä, ainakaan blogaamisen ja nukkumisen kannalta.
Kaipaan eniten ajasta 8-13 vuotta sitten pimeitä iltoja ja pitkiä keskusteluja. Niitä iltoja, kun mietittiin tulevaisuutta, puhuttiin kaikesta mahdollisesta ja suunniteltiin täysin epärealistisia asioita. Oli helppo puhua, kun tiesi, että kaverit olivat samalla aaltopituudella ja vaikka haaveet olivat erilaisia, niin kuitenkin samanlaisia.
Osa kavereista on pysynyt matkassa koko ajan, mutta osan kanssa on tauon jälkeen yritetty löytää uudelleen yhteinen sävel. Prosessi on kesken, mutta ehkä joskus vielä järjestämme porukalla nostalgiaviikonlopun. Mahdanko olla ainoa, joka sellaista haikailee? Luultavasti. Varsinkin, kun tälläkin kaveriporukalla on taustalla vaikeitakin asioita, joiden käsittely voisi tehdä kaikille hyvää, mutta jälki ei olisi kaunista. Teinitytöt osaavat puukottaa toisiaan selkään.
Tuntuu, ettei nykyisin ole aikaa pitkiin, rauhallisiin keskusteluihin. Ensin tarvittaisiin koko päivä kaiken muun sälän karsimiseen keskustelusta ja sitten vasta päästäisiin asiaan. Välimatkatkin vaikeuttavat. On ihan eri keskustella verkossa tai kasvotusten. Toisaalta taas verkossa puhuminen antaa mahdollisuuden uudenlaisille ihmissuhteille. Miiran ja minun tiivistä kimppaa ei olisi ilman verkkoyhteisöjä.
Aamulla näen vanhimman ystäväni. Ihmisen, joka tuntee minut vähän liiankin hyvin. Meille muutaman sadan kilometrin välimatka on tehnyt pelkästään hyvää. Yhteys, joka oli vielä vuosi sitten kovin katkonaista opiskelun ja muiden kiireiden vuoksi, vaikka asuimme vain muutaman kilometrin päästä toisistamme, on taas noussut uuteen kukoistukseensa Mesen välityksellä. Silti, ei niitä keskusteluja pihalla illan hämärtyessä voita mikään.
Pitikö tosiaan nukkua niin pitkään? Ja vielä illalla ottaa "päiväunet"? Nyt ei nukuta yhtään ja käkin tässä koneella tekemättä oikeastaan mitään järkevää. Tosi fiksua.
Lehdenjakaja kävi äsken ovella ja vähän aikaa kolisteltuaan taisi tulla katumapäälle. Ei kuulunut lehden putoamisääntä – eikä pitäisikään, ei meille mitään ole tilattu. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi katsomassa.
Minna muisti puolestani yhden jutun vähän ennen nukkumaanmenoaan. Oma lahopäisyys ärsyttää taas entistä enemmän. Nyt laitoin kännykkään muistutuksen asiasta.
Jokohan sitä kohta ottaisi itseään niskasta kiinni ja menisi petiin?
PDA ei tarkoita vain kämmentietokonetta tai vastaavaa (personal digital assistant), se on myös public display of affection eli julkinen hellyydenosoitus (JHO). Jes! Ja tämä jälkimmäinen PDA herättää hieman enemmän huomiota kuin pieni tietokone, vai mitä?
Heteropari käsikkäin jossain kadulla tai kaupassa on ihan tavanomainen näky, samoin se, että pari tavatessaan tai eri suuntiin lähtiessään halaa tai suutelee. Mutta kuinka usein näkee homoparin (nais- tai miespuolisen) tekemässä samaa? Muualla kuin homobaarissa tai Setan bileissä siis?
Minä en ole koskaan oikein välittänyt julkisista hellyydenosoituksista, en niiden katselemisesta enkä niiden tekemisestä. Asenteeni on useimmiten jotain sellaista kuin "mitä se kellekään kuuluu" tai "pitääkö sitä nyt kaikille näyttää". Minna on kuitenkin pikku hiljaa saanut minut muuttumaan vähemmän jäykäksi. Hän kun haluaa usein kävellä käsi kädessä (osaksi sen takia, että kävelen hänen mielestään liian nopeasti – käsi kädessä on pakko mennä samaa vauhtia) ja jopa halailla julkisesti. Hui!
Sivullisille se, että minä ja Minna kuljemme joskus käsi kädessä, tai jopa halaamme tai (kääk!) suutelemme – siis niinku tosi nopeesti ja melkein huomaamatta – voi olla sekä vaivaannuttava että avartava kokemus. Vaivaannuttava samalla tavalla kuin minulle yleensä... ja sitä avartavaa puolta tarvittaisi paljon enemmän. Ehkä meikäläisiä ei sitten pidettäisi niin outoina ja eksoottisina.
Paikka JHO:n tekemiseen kannattanee kyllä valita tarkasti.. jäähallin piha matsin jälkeen ei ehkä ole sopiva (tai olisi se muuten, mutta entäs ne muut ihmiset siellä?). Kirkot ("Rakasta lähimmäistäsi"), koulut (opettavaista), kaupat (homotkin shoppaa), ja etenkin kaikki lähtöpaikat, kuten rautatie- ja linja-autoasemat ovat paikkoja parhaasta päästä.
Tässäpä haastetta niin meille kuin muillekin samansukupuolisille pareille. Siedätyshoitoa heteroille ja näkyvyyttä peliin!
Osallistuin joitakin vuosia sitten Ritva Enäkosken ja Marco Bjurströmin järjestämään tilaisuuteen. Homma liittyi varmaankin jotenkin esiintymiseen ja vuorovaikutukseen, mutta erityisesti mieleeni jäi yleiseen positiivisuuteen ja "elä ja anna toistenkin elää" -periaatteeseen nojautuva esitelmä.
Samoihin aikoihin luin Leo Buscaglian kirjan Living, Loving and Learning ja kun näihin kahteen lisätään satunnainen zen-aiheiden lueskelu ja jopa opiskelu, niin olin jonkin aikaa ihan sekaisin. Hyvällä tavalla.
En silti uponnut pinkkiin pumpuliin ja alkanut saarnata lähimmäisenrakkautta, mutta kun alkuinnostuksn jälkeen jäi asenne "just joo, varmaan toi toimii ja kannattaakin", aloin vähän miettiä. Jotain noista menneistä opetuksista on jäänyt mieleen, skeptisyydestä huolimatta. Ja silloin kun (lahopää!) muistan, yritän kovasti kohdella muita ihmisiä ja ympäristöäni kunnolla.
Buscaglian kirja on yltiöpositiivinen, enkä muista siitä yhtään yksityiskohtaa. Enäkosken & Bjurströmin tilaisuudesta mieleen jäivät "ruttuturvat" (joihin en halua kuulua) ja se, ettei toisen iloa saa tappaa. Ei ikinä. Myöhempiä esimerkkejä tästä tarjoavat pieniä julmia tarinoita -sarjakuvat.
Zen ja buddhismi yleensä eivät ole mitenkään yltiöpositiivisia, mutta perusperiaatteihin tuntuvat kuuluvan samat asiat: vältä pahaa ja tee mahdollisimman paljon hyvää. Lisäksi: elä nyt, tässä hetkessä.
Enemmän kuin tarpeeksi tehtävää yhdeksi elämäksi? No takuulla. Sitäpaitsi tällä hetkellä on vaikeaa tajuta, milloin pyrkimys parempaan on aito ja milloin punaviinin tehostama. Fifty-fifty? No mikäs siinä.
Aiempia yrityksiä tehdä hyvää:
Minulle oli jätetty sähköiseen muotoon yhdistetty muistilappu ja nalkutus.
Plokaa ny edes jostain:
- risteily
- shopshop
- kamalaa/ihanaa, sählyä huomenna!
Risteilylle lähdimme aikaisin eilen aamulla. Ostoksia teimme niin huiman määrän, että saimme kaksi risteilyä lisää. Toisen käyttöä jo suunnitellaan ja toista tarjosin vanhemmilleni. Varmaa kuitenkin on, että suunnilleen kuukauden päästä olemme taas samalla laivalla – ihkaeka Xenautica järjestetään tuolloin.
Laivalla hengailua, shoppailua, syömistä ja neljän tunnin päikkärit... oli vähän univelkaa viikolta. Eipä tuo haitannut mitään, ihan hyvin kuitenkin ehdittiin tehdä kaikki, mitä pitikin ja muutenkin nauttia reissusta. Miira kertonee ruoastaan lisää. Juomista emme oikeastaan harrastaneet lainkaan. Sitä enemmän tuotiinkin sitten kotiin.
Tänään aamulla sitten kotiin kahdeksan maissa. Asioiden hoitoa ensin koneella ja sitten ryöväämään vanhempien jääkaappia eilisten synttäreiden jäljiltä (meidät käskettiin tekemään niin!). Asioiden hoitoa jatkettiin keskustassa. Hirveästi lykättyjä hommia hoidettu yhden päivän aikana. Tänään voi olla itseensä tyytyväinen.
Miiran kipaistua Salossa kävimme hieman ostoksilla. Miiralle pelipaita (mikä välineurheilija!), minulle aivan IHQ maila (mitä, onko niissä jotain muitakin ominaisuuksia kuin ulkonäkö?) ja sen jälkeen herkkuja Semiburgerista. Kotimatkalla käytiin katsomassa Annan näyttely ja shoppailemassa hieman lisää.
Huomenna siis sählyä ja hieman jänskättää. Ihan hyvin kyllä pesis ja koriskin menivät, joten eiköhän tuo lähes samalla porukalla mene myös mukavasti. Miira jo testasi huomiset vaatteensa ja minua nauratti, että henkilöstä, jolle liikunta ja urheilu on ollut suuria inhokkeja, on kehkeytynyt tuollainen. Se ei oikeasti ole minun syyni, koska olen melkein ihan yhtä paha sohvaperuna kuin Miira.
Tämä päivä tuntuu tuhottoman pitkältä. En voi käsittää, että aamulla olimme vielä laivalla. Tänään on tapahtunut niin paljon ja kello on vasta kymmenen! Miira meni nukkumaan jo puolisen tuntia sitten, että jaksaa aamulla herätä viiden maissa töihin. Ehkä minunkin pitäisi, niin voisin päästä ajoissa ylös ja saisin ehkä tehtyä hommia ennen koulua.
Työpäivä ei ollut ihan kamala, mutta nyt väsyttää. Minua ei ole tarkoitettu nousemaan ylös aamuviideltä... mutta eiköhän tätä pari viikkoa jaksa. Sain nimittäin uuden työkeikan, ihan sen edellisen paikan naapurista. Ja taas pitää matkustella bussilla provinssien läpi.
Sähly meni mönkään, kun liikenneyhteyksien takia ei olisi ehditty ajoissa paikalle. Tai sitten olisi pitänyt lähteä liikkeelle melkein heti kotiin tultua. Nyt olisi käynyt niin, että kun peliaika alkoi klo 19, me olisimme olleet paikalla melkein puoli tuntia myöhemmin. Peliaikaa on tunti. Että harmittaako? Joo – isolla V:llä!
Seuraavaksi iltapalaa ja sitten taas nukkumaan.
Viikonlopusta on näillä näkymin tulossa oikein mukava. Ainoa huono puoli on se, että minulle on taas kertynyt rästejä ja muita hommia sellainen kasa, että pitää varmaan ainakin yrittää saada niitäkin tehtyä. Jäänee yritykseksi.
On sangen mielenkiintoista selittää täysin asiaan vihkiytymättömälle boffereita. Vielä mielenkiintoisempaa tulee luultavasti olemaan laivaan meno niiden kanssa. Eiköhän tuo kuitenkin onnistu, kun lupaamme, ettemme mäiski ketään ulkopuolista.
Pitää lähteä ajoissa töihin, että pääsen ajoissa kotiin tyydyttämään sosiaalipornotarpeeni. CSI menee ikävästi Fab5:n kanssa päälle, joten nauhoituskaan ei onnistu. Inhottaa kun puolet ohjelmasta jää näkemättä, varsinkin loppupuoli.
Marjut muistutti autottomasta päivästä. Minä koin omaani työmatkoilla (julkisten varassa ollaan, ilman autoa tai ajokorttia) ja aamulla tein hävyttömän eleen kohti autoilijaa, joka meni vain, vaikka minä olin jo puolessavälissä suojatietä. Haljetkoon hänen moottorinsa ja sanokoon hänen maksansa "poks" – auto oli joku iso Peugeot.
Piskiltä tuli tekstari aiheesta Hesen uusi valkosipulihampurilainen. Oli hänen mukaansä hyvä ja oikeasti valkosipulinen. Kävin testaamassa töistä tultuani, ja aivan oikein: nyt ei valkosipulia ole säästelty! Aiempi yritys oli pliisu, tämä ei. Minna ei halunnut pussailla kirjaostosten jälkeen, kun kuulemma haisin niin pahalta. Höh, tuore valkosipuli tuoksuu.
Nyt kyökkiin viimeistelemään huomiset eväät: riisi-vegepöperöä japanilaisittain. Japanilaisen siitä tekee ...öh, soija ja nori. Jos kotona olisi riisimaustetta (furikake), käyttäisin sitä, mutta nyt pitää tyytyä pelkkään levään. Ensi kerralla käyn Tokyokanissa, kun menen Helsinkiin!
Miiran herätyskello soi. Minä valvon edelleen. Minun pitäisi mennä pitkäkseen pariksi tunniksi, niin jaksan pitkän päivän ja tulevan yön. En enää edes jaksa sättiä itseäni, se on ihan turhaa, eikä siitä ole mitään apua. Kaipaan edelleen säännöllistä elämää, mutta opiskeluaikana sitä on kai turha odottaa. Omasta tahdonvoimasta se taitaa olla kiinni ja tietyissä asioissa minun on niin helppo puhua itseni ympäri.
Vaikuttaisi nyt siltä, että eräs viimeaikainen addiktion aiheuttaja olisi kuoppaamassa itsensä. Toisaalta harmittaa julmetusti, toisaalta mietin, saisinko oikeasti sen ajan, mikä nyt vapautuu, käytettyä paremmin. Voisin ainakin yrittää, ettei nuo hommat kasautuisi samalla tavalla kuin nyt.
Entiselle minälle tämä hommien kasaantuminen ei olisi ollut ongelma, mutta viimeisen vuoden aikana minulle on tapahtunut jotain, enkä oikein ole vielä tutustunut ja tottunut siihen uuteen tyyppiin, joka on vallannut opiskeluminäni. Silloin DL oli DL, nyt DL on tietyissä jutuissa vain päivä, joka ylitetään. Pitäisi taas alkaa välittää tästä kaikesta.
Marielta tulee levy – The Change (ensimmäinen englanninkielinen soolo, muuten). Ja vielä ihan piankin, jo reilun kuukauden päästä (27.10.). Ja ensimmäinen sinkku 2nd Chance julkaistaan jo parin viikon päästä (6.10.)! Ja Visaltahan tästä tietenkin luin.
Nyt on päässä niin paljon ajatuksia, etten saa niitä purettua, mutta upeata. Aivan loistavaa. Hienoa. Wau.
Olen haukotellut viimeisen tunnin aikana ainakin kymmenen kertaa. Eikä täällä tunnilla edes ole mitenkään tylsää. Samalla kun haukottelen, niin levottomuuteni kasvaa. Koko ajan pitää tehdä jotain, eikä keskittymisestä tule mitään. Mieli laukkaa omilla poluillaan ihan villinä. Puhumattakaan levottomista jaloistani. Niiden aiheuttama meteli alkaa käydä omillekin hermoille.
Kohta tämä on onneksi ohi. Viikonlopun vieton aloitan kodin pikasiivouksen muodossa. Vieraita tulossa. Tai vieras. Eikä edes kovinkaan vieras.
Piski tuli! Haki minut töistä (ihanaa saada kyyti kun koko viikon on kulkenut hitailla busseilla!), kävimme kaupassa Halikon Prismassa ja tulimme Turkuun. Kotona tavaroiden purku, vaatteiden vaihto ja pieni välipala, sitten liikkeelle. Alun perin suunnitelmissa oli vain illanistujaisia Minnan ja Piskin nettikamun kanssa, mutta saamamme tekstiviesti lisäsi ohjelmaa...
Alkusuunnitelma toteutui täysin: hyvää ruokaa, juomia ja keskustelua Bremerissä – yllättäen kolmikko ei jutellut yhteisistä nettijutuistaan juuri yhtään. Jarna osoittautui juuri niin hulppeaksi tyypiksi kuin olin Piskin ja Minnan juttujen perusteella arvellutkin.
Yhdeksän maissa ja täysin vatsoin ravintolan vaihtoon ja sen tekstarin perään... Kohdepaikka oli kuitenkin tupaten täynnä ja tunnelma vähintäänkin klaustrofobinen. No, paikanvaihto taas: Olkkoseen pöytää valtaamaan. Tarja ja Laura tulivat perässä ja tapasimme muitakin tuttuja ja kamuja. Illalla sateli, mutta pahimman sateen aikana olimme sisällä ja saimme vain pari tippaa päällemme paikkaa vaihtaessamme.
Seuraava etappi oli taas "täl pual jokke" ja hajaannuimme vähäksi aikaa: minä ja Minna Päiväkotiin, jossa oli Tusetan bileet, Piski ja Jarna naapuriin, Apteekkiin. Jälkimmäinen oli kuulemma Jarnalle (ainakin entinen) olohuone. Päiväkodissa yhdet drinkit ja paljon puhetta, mutta pidimme lupauksemme ja poistuimme yhden maissa – palasimme Piskin ja Jarnan seuraan.
Apteekissa törmäiltiin taas tuttuihin ja sukulaisiin.. tai oikeastaan yhteen kappaleeseen kumpaakin lajia. Tässä vaiheessa ei enää katsottu kelloa. Jarna poistui jossain vaiheessa, mutta varmasti tavataan vielä, samassa kaupungissa kun ollaan. Tuoppeja (siideriä ja olutta) meni vielä muutama, ja valomerkki tuli lievänä yllätyksenä.
Illan perinteinen päätös oli se, että haimme Semiburgerista yöpalaa ja hyppäsimme taksiin. Ruoka ei juuri ehtinyt matkalla jäähtyä, ja kotona ehdittiin vielä syödä, ripustaa vaatteita tuulettumaan, seurustella hamstereiden kanssa ja ruokkia ne sekä juoda kolmeen pekkaan yksi Ice-siideri. Vettäkin meni jo aika paljon.
Yöunet venyivät pakostakin pitkiksi, mutta olo oli hyvä. Hidas käynnistys silti, mutta se nyt on tavanomaista viikonloppuisin. Tämän illan ensimmäinen korkkaus tapahtui vasta viiden maissa, kauppareissun jälkeen.
Tehtävää vielä: mailia Jarnalle, El Patio -visiitti jonain normaalina iltana kun sisään mahtuu, lisää tällaisia iltoja!
56 points is in the 51 through 80 precent
You are a dedicated weblogger. You post frequently because you enjoy weblogging a lot, yet you still manage to have a social life. You're the best kind of weblogger. Way to go!
via Perse-Janne
Eilen sytytettiin kynttilät ensimmäistä kertaa tänä syksynä: kolme olohuoneeseen, lyhty parvekkeelle. Ja sama juttu tänä iltana. Minna sanoi jo kaivanneensa kynttilöitä ja tulitikkujen tuoksua, mutta minä haluaisin kesän vielä jatkuvan (siis ettei olisi vielä niin pimeää iltaisin ja että lämpöä riittäisi).
Piski lähti kuuden maissa ja lienee jo kotona. Oli kiva viikonloppu.
Päivällä tein käännöshommat valmiiksi, Minna teki läjän demoja.
Töistä ei kuulunut vielä mitään, joten soitin ja kysyin perään. Eivät osanneet sanoa, mutta jatko vaikuttaa varmalta – vain alkamisajankohta on epäselvä. Menin sitten illalla museolle pakertamaan pariksi tunniksi, ja huomenna voisin jatkaa siitä, mihin tänään jäin.
Piski toi viikonloppuna kassillisen omenoita Armilta. Tänään lajittelimme omput ja säästimme parhaat ja makeimmat syötäviksi sellaisenaan. Loput kuorittiin, paloiteltiin ja keitettiin soseeksi. Koe-erä (eli jämä, joka ei mahtunut valitsemaamme isoon purkkiin) syötiin pannukakun kyytipoikana ja hyvää oli!
Seuraavaksi voisi siirtyä olohuoneeseen kirjan kimppuun. On tässä ahkeroitukin.
Jokohan tänään pääsisimme pelaamaan? Sisäpelikengät ja muut romppeet odottavat reppuun pakkaamista, sählymailat nököttävät eteisessä lähtövalmiina.
Yläkerrasta ei ole aikoihin kuulunut niin hurjaa huutoa kuin tänään. Raivohullun naisen karjuntaa, pojan huutoa takaisin ja jysähdyksiä. Toivottavasti paiskovat vain ovia, eivätkä toisiaan.
Minna sanoi, etten saisi valvoa liian myöhään, neljään "vain". Ja blogatakin pitäisi.
Sähly oli kivaa, joskin väsyttävää. Ensimmäisen vartin kuluttua luulin saavani lämpöhalvauksen ja hukkuvani hikeen. Aika sähläystähän se meille ensikertalaisille oli, mutta kaipa tästä opitaan. Minna teki yhden maalinkin. Mailat ja muut varusteet olivat OK, mutta Minna sai toiseen jalkaansa rakon uusista (no, aiemmin käyttämättömistä) tossuistaan.
Nyt osaan pelipaikalle, joten jos Minna ei pääse, voin ehkä uskaltautua lähtemään yksinkin. Ehkä.
Henkka tuli käymään, kunhan olimme päässeet takaisin kotinurkille. Hyödynsi printteriämme ja valtaisia kielitaitojamme.. tarvitsi siis hiukan apua opiskelujutuissa. Viimeistään perjantaina nähdään taas; kivaa!
Ikävämpi juttu on se, että jossain vaiheessa iltaa iski päänsärky. Otin tabun, joka vei pahimman pois, mutta edelleen jomottaa ja esim. tämä läppärin ruutu on normaaliasetuksillaan liian kirkas. Piti vähentää valojakin.
Oma kultamussukkani oli aivan ihana eilen (toisin sanoen siis mailani). Tekemäni maalikin oli hieno, vaikka muuten taisin olla enimmäkseen vain tiellä. En toisaalta odottanutkaan muuta, koska olen pelannut sählyä viimeksi joskus lukion ekalla ja siitähän on aikaa hirveän paljon. Vaikka sähly nyt taitaakin olla enimmäkseen päätöntä reikäpallon perässä juoksemista ja sohimista, niin olisi silti kiva ymmärtää ja oppia enemmän. Mutta onneksi meillä on suunnitelmat siihenkin.
Sähly väsytti huimasti ja seurauksena oli, että opiskelenkin tänään koulussa käydyt asiat kotona. Onneksi aamun nukuttujen tuntien opettaja on sellainen, että tiedän missä mennään ja voin tutkia asiat kirjasta. Meillä on eräskin opettaja, joka ei ole saanut edes totsua vielä esille. Olen joskus aivan liian nipo opettajista (ja tietyt opettajat saavat välillä aivan liian helposti kaiken anteeksi).
Miira on seonnut lopullisesti. Ehdotin puolinukuksissa, että lähdettäisiin sauvakävelylle, koska oletin, ettei Miira taaskaan suostu. Sitten se pirulainen innostuikin ja nyt, toistuvista kumousyrityksistäni huolimatta, olemme lähdössä. Kai tässä on pakko pukeutua, vaikka tenttiinkin pitäisi lukea. En kuitenkaan viitsi käyttää sitä syynä sille, ettemme lähtisi, koska sitten joutuisin oikeasti lukemaan, enkä vain voisi lusmuilla koneen ääressä.
Vein roskat. Mainitsemisen arvoiseksi roskien vienti muuttuu silloin, kun pitää viedä pois jotain erityisen isoa, pahanhajuista tai muuten epätavallista tavaraa. Tällä kertaa kyseessä oli parvekkeella olevan tuhkakupin sisältö.
Minä inhoan tuhkakuppien tyhjentämistä. Mieluiten tarjoan tuhkakupiksi pantitonta alumiinitölkkiä tai vastaavaa, jolloin koko tötsän voi viedä pois eikä sitä siis tarvitse tyhjentää roskikseen. Meillä on nyt kuitenkin ollut käytössä baarien terasseilta tuttu lautanen ja ylösalaisin käännetty saviruukku -yhdistelmä.
Tyhjennys on vaikea homma, kun ei halua koskea tyhjennettävään astiaan – ote etusormien ja peukaloiden päillä tarpeeksi kaukana vartalosta, henkeä pidättäen (sen hajun takia) mahtaa näyttää koomiselta. En käsittele edes hihhulien postiluukusta pudottamia lappusia näin inhoten.
Mutta valmista tuli: tuhkat ja tumpit tyhjään rahkapurkkiin, purkki turvallisesti roskapussiin ja pussi solmuun. Sitten koko komeus ulos. Kotiin päästyä käsienpesu ja blogaus.
Monta on kesken, mutta vain yhden luin loppuun asti – Terry Pratchett: The Wee Free Men
Tämä jatkaa Pratchettin nuortenkirjaosastoa. Loistava... ja jatko-osakin on jo olemassa. Enkä voi olla pitämättä päähenkilöstä, josta sanotaan: "She'd read the dictionary all the way through. No one told her you weren't supposed to."
Provokaatio on turkulaisen avioparin veppiploki elämästä sateenkaarilinssien läpi.
Vieraskirja
Sposti
Minna: minna @ tsirp.net
Miira: miira @ tsirp.net
Lisää Provo Blogilistan suosikkeihisi
Bannerit linkitystä varten
Sivut teki Minna.
